Kuukauden kamerat 2022

Joulukuun kamerat 2022

TESSINA
Pienoiskamerat, joita myös ”vakoilukameroiksi” kutsuttiin, olivat 1950-60-luvulla yleisiä. Japanilaisetkin rantautuivat Suomeen pienoiskameroilla, jotka olivat käytännössä leluja, ennen vakavasti otettavia 6x6-kaksisilmäisiä ja kinofilmi-yksisilmäisiä.

Toki pienoiskameroissakin oli laadukkaita ja edistyksellisiä laitteita, esimerkiksi Minox (8x11mm kuva omalle 9,5 mm filmille), Konan-16, Olympus Pen puolikinarit, Mec-16 (malli SB oli maailman ensimmäinen kuvausobjektiivin läpi valoa mittaava kamera 1960), Gami 16 (12x17) mm kuva 16 mm filmille todella upein ominaisuuksin, mm. objektiivi 1,9/25 mm ja ajat 1/2 - !/1000 s. ym.) ja Minicord (kaksisiimäinen!), 10x10 mm kuva 16 mm filmille, objektiivi 2/25 mm, metalliverhosuljin
ym.).

Luulisin että vakoilukamerana käytettiin vain Minoxia, jonka alunperin suunnitteli Walter Zapp jo 1934. Zapp kaupitteli valmistusta saksalai-sille. Kukaan ei innostunut joten riialainen Valst Elektro Tehnika (VEF) aloitti tuotannon. Sodan jälkeen Minox evakuoitui Wetzlariin, Saksaan.

PATENTTI Dr STEINECKILLE
Rudolf Steineck oli harjoitellut kameravalmistusta Steineck ABC rannekellokameralla, jota tehtiin lopulta vain tuhatkunta. Se kuvasi 8 pyöreää, halkaisijaltaan 6 mm kuvaa kinofilmistä stanssatulle kiekolle. Aikansa filmeille se teki hyvin vaatimatonta jälkeä - mutta erikoinen väline on nykyisin himoittu ja kallis keräilykohde.

Steineck jätti patenttihakemuksen Tessinasta 1954 ja se johti sveitsiläi-seen patenttiin no. 325484. Idea oli tuore: pieni kaksisilmäinen kamera, joka käytti tavallista 35 mm kinofilmiä pakattuna italialaiseen Ducati peltikasettiin, josta kehitettiin paremmin Tessinan jousimoottori-filminsiirtoon sopiva muoviversio. Vierekkäisten kuvaus- ja etsinobjek-tiivien kuvat heijastettiin pintapeilien kautta kameran pohjaan filmille ja yläkanteen tähyslasille. Kuvakooksi syntyi 14x21 mm, noin 1/3 kinariruudusta.

Paul Nagel alkoi 1954 rakentaa Steineckin hahmotelmasta toimivaa kameraa. Paul Nagel oli mm. Retina kameroista tunnetun August Nagelin veli, joka myi firmansa Kodakille 1932. Concava S.A. perustet-tiin 1957 Luganoon Tessinan markkinointia hoitamaan. Samana vuonna
aloitti firma W. Siegrist & Cie AG Grenchenissä valmistaakseen kamerat. Testattavaksi valmistui vuonna 1958 nollasarja, noin 50 kameraa. Sarjatuotannon piti alkaa 1959 mutta vikojen korjaamisessa ja paran-nuksien kehittämisessä vierähti vuosi. Ongelmia tuotti mm. filmirata
painikelevyineen ja alihankkijalla teetettyjen objektiivien liian suuret polttovälitoleranssit sekä niiden tarkennusliikettä ohjaava ”kelkka”, joka jouduttiin uusimaan ensimmäisiin kameraeriin. Ongelmat johtivat epätarkkoihin kuviin. Objektiivi oli sinänsä moderni kolmilinssinen, jossa käytettiin lanthan-lasia ja normaalia yksikalvoista heijastussuojaa. Polttoväli 25 mm antoi kuvakulman 53° ja valovoima 3,3 parannettiin ”väkisin” arvoon 2,8. Etsinobjektiivi jätettiin ilman T-kalvoa. Ominaisuuksiin vaikutti vahvasti Karl Heitz, jonka oli määrä hoitaa myynti USAssa. Ristivetoa oli monensuuntaista: Rudolf Steineck ei alkuun ymmärtänyt syytä filmitason epätarkkuuteen mutta lopulta järki voitti. Steineck ehdotti ratkaisuksi lisävoimaa painikelevyn jouselle mutta kokeilu osoitti, että jousimoottori-filminsiirto ei jaksanut enää suunniteltua 8 kuvan siirtoa yhdellä vedolla. Paul Nagel ratkaisi ongelman adoptoimalla Kodak Retinan ja Voigtländer Viton käyttämän filmikanavarakenteen, joka takasi filmin tasaisuuden muutaman sadasosamillin tarkkuudella. Sen tunnistaa painikelevyn puolipyöreistä ulokkeista.

Tessinan mitat olivat 28x52x68 mm ja paino 168 g. Sellaisena se oli maailman pienin kaksisilmäinen (tosin 2-silmäinen Minicord oli markkinoilla 1951 aivan erilaisin ratkaisuin) ja pienin 35 mm filmillä jousimoottori-filminsiirtoa käyttävä kamera. Tessina oli täysin muista poikkeavalaite ilman esikuvaa. Se on myös pisimpään valmistettu (1960-2006).

Entä kaupallinen menestys? Ensimmäiset 4000 oli numeroitu 59001...62999 (1960-1962) jolloin 2 ensimmäistä numeroa kertovat summittaisen valmistusvuoden. Vuonna 1963 numerointi muuttui alkaen numerosta 163000 eli sarjan kakkos- ja kolmosnumerot kertoivat valmistusvuoden. Viimeiset 80 päätyivät numeroon 802255 vuosina 2002-2006. Historiansa aikana Tessinaa tehtiin 24484 kpl, mikä on melkoisen vähän. Kyseessä oli siis pienen piirin kamera, jonka merkitys kuvaushommissa oli aika onneton. Keräilyesineenä arvo on säilynyt - ja noussutkin. Myös Tessinan lisävälineitä himoitaan, käytän-nön kannalta välttämätön on päivänvalossa toimiva latauslaite, jolla kinokasetista voidaan täyttää kameran omia. Kallein lisäväline on kameran päälle kiinnitettävä 17-kivinen Tessina kello ( kameran koneis-tossakin muutama rubiinilaakeri!) Kallis on myös valotusmittari, joka saatiin myyntiin vasta 1968. Hallussani oleva jopa toimii!

KUVAAMAAN
Tessina-seikkailu ei olisi täydellinen ilman kuvauskokeilua. Latasin kameran omaan muovikasettiin pimeässä näppituntumalla Ilford XP2 Plus filmiä, joka on siis C41 värikehitteeseen sopivaa, loivaa musta-valkoista. Paksuudeltaan kai värinegan kaltaista. Kuvasin tusinan verran kuvia lainassa olleella protolla (no. 38, esisarjaa?) Tulos oli pettymys, jälki suttuista. Liekö korjattu vain vitriiniin? Ostamaani sarjatuotanto-kameraa piti myös kokeilla. Kasetin täyttö kameran omalla täyttölait-teella oli helppoa. Pikainen kuvaus tuotti nyt vähän parempaa terävyyt-tä - vaikkakin digipokkarit ja puhelinkamerat voittavat 6-0. Kameran käsittely on vaikeaa: luontevaa otetta ei löydy, asteikot ovat vaikeasti luettavia, tähtäin toivoton ainakin tarkennukseen. Prisma (6x) auttaa, luppi (8x) jo enemmän

Eli: ennen ei ollutkaan paremmin.
Esko Putus
(Kiitokset: Kari Välikorpi, Veli Miettinen, Juhani Latoniemi).

Tessina 1963-1965
Tämä Steineck ABC kellokamera on erikoinen keräilykohde.
Krominvärisen lisäsi tehtiin mustia, kullanvärisiä ja punaisia. Lisäksi erikoisvoideltu, hiljainen ”vakoojamalli” ja vielä hiljaisempi ilman jousimoottoria olivat joskus saatavissa.
Käsityön leimaa: oikealla ”proto”, jonka tunnistaa mm. painikelevyn kulmikkaista ulokkeista. Jousimoottori on vastaanottopuolan sisällä.
Käsityötä: joskus kokeiltiin, kitkan vähentämiseksi, uritettua painikelevyä. Steineckin erehdys oli joissakin nollasarjalaisissa kokeiltu sileä painikelevy ilman ulokkeita.
Superharvinaisuus, käsin raaputetulla numerolla 38. Objektiiviaukot pyöreät, Tessin -kan-tonin vaakuna objektiivin suojuksessa, säätökiekot kromatut, kuvausobjektiivin alla objektiivin nimenä Tessinon, etsinkehys kiinnitetty ilman ruuveja liimaamalla. Kilohinta parin tonnin korvilla. Vieressä tuotantomalli. suorakaide-objektiiviaukot toimivat paremmin vastavalosuojina, linssien alla teksti ”Made in Switzerland”, mustat säätökiekot.
Tessina kuva 400 ISOn Ilfordille.

Elokuun kamerat 2022

Armeijan harmaissa ja poliisin mustissa

Armeija- tai poliisikameroiden keräily ei ole kovin yleinen harrastus, mutta kumpiakin kameroita löytyy kohtalaisesti. 

Ei ole kuitenkaan yksinkertaista määritelä, mikä kamera on ollut armeijan käytössä tai mikä poliisin.

Ensinnäkin on olemassa kameroita, joita on markkinoitu sotilas- tai poliisikameroina, mutta jotka eivät todellisuudessa ole olleet sellaisessa käytössä virallisesti. 

Kodakin Vest Pocket -kameroita valmistettiin viittätoista eri mallia vuosina 1912–1942, ja ainakin mallia Vest Pocket Autograph on edelleen myyty keräilijöille Britannian armeijan ensimmäisessä maailmansodassa käyttämänä kamerana. 

Todellisuudessa se ei ollut virallinen armeijamalli, vaan sitä markkinoitiin brittisotilaille iskulauseella ”Kuvatkaa oma sotanne”. Toisen maailmansodan aikana Vest Pocket -malleja myytiin noin 33 000, joten se oli mitä todenäköisimmin kevyenä ja kokoontaitettavana sotilaiden suosiossa, mutta armeijakameraksi siitä ei ole.

Kodakin Vest Pocket -malli vuoden 1915 tienoilla. Sitä on myyty ensimmäisen maailmansodan ”armeijakamerana”, vaikka itse asiassa se oli sotilaiden omassa harrastuskäytössä. Armeijamaisuutta on myyjä lisännyt kuvaan alustana olevalla kartalla. Kuva: www.ebay.co.uk

Expo Police -pienoiskameraa myytiin 1911–1924 – ja myydään edelleen keräilijöille – poliisikamerana, mutta sitä ei ole mitä ilmeisemmin koskaan otettu virallisesti minkään poliisiorganisaation käyttöön. Sen sijaan markkinoinnissa painotettiin ”poliisikäyttöä” kameran pienikokoisuuden ja huomaamattomuuden vuoksi.

Toiseksi on paljon erilaisia kameramalleja, joita on käytetty armeijoissa ja poliisivoimissa, mutta jotka eivät eroa millään tavoin perusmalleista. Jos tällaisen kuvausvälineen armeija- tai poliisitaustan haluaa varmistaa, pitäisi provenienssistä eli käyttöhistoriasta olla joku kirjallinen todiste, esimerkiksi rungon ja optiikan sarjanumeroon perustuva.

Expo Police Camera -mallia valmistettiin vuosina 1911–24, vaikka se ei ollut minkään poliisilaitoksen virallinen malli. Kuva: www.collectiblend.com

Kolmas ja suurin ryhmä muodostuu laatukameroiden sinänsä tavallisista malleista, joihin on joko stanssattu armeijan merkintä tai joissa on kiinnitettynä armeijakäytöstä kertova kilpi. Ainakin Yhdysvaltain, Saksan, Ruotsin, Tanskan, Sveitsin ja Italian armeijoilla oli erilaisia tunnusstanssauksia ja -levykkeitä. 

Tämän ryhmän kameroita on kohtuullisen runsaasti Leicoissa, Roboteissa, Alpoissa, Kodakeissa ja Bolseyissä. Ongelma on kuitenkin stanssausmerkintöjen ja erillislevykkeiden helppo väärennettävyys. 

Varsinkin neuvostoliittolaisista Fedeistä muokattuja natsi-Saksan eri armeijaosastojen Leicoiksi naamioituja kameroita on liikkeellä todella paljon. Ne erottaa alkuperäisistä Leicoista helposti: teknisesti ne ovat edelleen selkeitä Fedejä, ja stanssauksissa on menty ylenpalttisuuksiin. Mutta saahan näistä 1990-luvun ja 2000-luvun alun venäläisväärennöksistäkin kokoelman, jos niin haluaa. 

Kodakin 35-mallista muokkaama PH 234 on ehkä yleisin todellinen armeijakamera: USA:n kenttäkuvaajat käyttivät sitä toisessa maailmansodassa. Kuva: www.pinterest.com
Kamera, joka soveltui vain armeijakäyttöön: Konishoruko Rokuoh-Sha 89 on puolikinokamera, jota japanilaiset käyttivät toisen maailmansodan aikana sotilaskoneiden konekivääriampujien harjoitusvälineenä. Kuva: www.videomaker.com
Leican IIIf -malli, jota tehtiin tilauksesta Ruotsin armeijalle vuonna 1956 vain sata kappaletta. Kamera on todellakin kokomusta, ja suljin on pakkaskestävyyden vuoksi ainakin osittain kuulalaakeroitu. Väärennöksiä on liikkeellä enemmän kuin aitoja. Kuva: www.bukowskis.com
Armeijakameraväärennös 1990-luvulta: ”Leica II”, jonka pohjana on neuvostoliittolainen -tai oikeastaan ukrainalainen - Fed. Väärennös on helposti tunnistettavissa ylenpalttisista kaiverruksista ja stanssauksista. Kuva: www.liveauctioneers.com
Bolseyn B2, jota tehtiin Yhdysvaltain armeijalle vuosina 1949–1956. Alkuperäinen tunnistekilpi takaa aitouden. Kuva: www.ebay.com

Neljännen ryhmän muodostavat armeijoille ja poliisille erikseen tehdyt kameramallit. Niitä tunnetaan loppujen lopuksi melko vähän. Tunnetuin ja yleisin on Kodakin 35-mallista muokkaama PH-324, jota käytettiin kenttäkamerana toisessa maailmansodassa. Mallin lisäksi siinä on yleensä mukana myös tunnistekilpi ”Signal Corps U.S. Army”, mutta ei aina. Yleisyyden vuoksi tätä PH-324 -mallia löytyy melko usein, ja huutokaupoista sellaisen saa yleensä parilla sadalla eurolla. 

Neljännen ryhmän alajoukon muodostavat armeijoiden käyttämät ilmakuvaus- ja rekisteröintikamerat, joita näkee silloin tällöin kansainvälisissä huutokaupoissa, mutta jotka eivät yleensä nouse kovin korkeisiin vasarahintoihin. 

Neljännen ja kolmannen ryhmän armeija- ja poliisikamerat ovat helpohkoja tunnistaa, mutta toisen ryhmän laitteet hankalia. Mitäpä, jos voisi sarjanumeron perusteella todistaa jonkun kameran kuuluneen vaikkapa Mannerheimille?

Armeija- ja poliisimalleista en tunne yhtään erillistä kokoelmaa, mutta ainakin niistä on käyty eniten keskustelua osoitteessa https://www.photo.net/discuss/threads/military-cameras.132112/ .

Hannu Sinisalo

Graflexin KE-4 mallia tehtiin armeijakäyttöön vuosina 1953–1957. Armeijamalli oli oliivinvihreä, ja siviilikäyttöön myydyt olivat mustia. Kuva: www.novacon.com.br
Newyorkilaisen J. A. Maurerin valmistama armeijan 6 x 6 sentin negatiivikoon ilmakuvauskamera KE-28B, jonka optiikka oli Leitzin Kanadan-tehtailta. On väitetty, että koko kamera olisi ollut Leitzin tuotantoa tai että Leitz toimitti optiikat ja rungon oli tehnyt chicagolainen CAI (ei siis CIA). Valmistuaika oli 1960-luvun puolivälissä, mutta siitäkään ei ole tarkkaa tietoa. Kuva: www.daltons.com
Mustarunkoinen tsekkoslovakialainen Mikroma on aito poliisikamera vuoden 1960 tienoilta. Musta väri ja yläpuolelta tarkkailtava etsin tekivät siitä huomaamattoman. Kuva: www.submin.com
Robot oli armeijoiden suosiossa, koska joka kuvaa varten kameraa ei tarvinnut virittää erikseen. Robotin Recorder I oli Ruotsin armeijan käytössä vuosina 1955–1971. Kuva: www.leitz-auction.com
Uudempaa sotilasmallia edustaa Alpan 11si, jota Sveitsin armeija käytti vuosina 1976–1989. Etupuolella on tunnusstanssaus. Kuva: www.collectiblend.com, originaalikuva www.breker.com
Uudempi poliisikamera 1990-luvun loppupuolelta: Praktican puolikino BX ED h, jossa on erillinen kaapeliliitäntä sähköistä laukaisinta varten. Mallia tehtiin vain noin 150 kappaletta. Kuva: www.coelncameras.com

Heinäkuun kamera 2022

Kirjallisuutta kamerakeräilijöille

Edellisissä artikkeleissani keskityin kuvausvälineisiin, mutta nyt yritän pyynnöstä avata hieman kamerakirjallisuuden kenttää. Siis mistä kirjoja löytää parhaiten. 

Yleisimmät suomalaiset myyntisivustot ovat www.tori.fi ja www.huuto.net

Torissa on hyvin harvoin mitään suoranaisesti vanhoihin kameroihin liittyvää kirjallisuutta, ehkä muutaman kerran vuodessa 1950–1990-luvun kameraesitteitä. 

Huudossa on kirjallisuutta enemmänkin, mutta enimmäkseen kyse on eri kuvauskohdelajien valokuvausoppaita. Vanhoihin kameroihin liittyviä kirjoja huutoon ilmaantuu ehkä pari kuukaudessa. 

Tori.fi ja huuto.net on helppo tarkistaa nopeasti laittamalla hakukenttiin esimerkiksi hakusanat ”valokuvaus” ja ”kirja”, mutta kummempia tuloksia ei juuri kannata odottaa. 

Sen sijaan yli kolmenkymmenen suomalaisen kirja-antikvariaatin yhteinen verkkosivusto www.antikvaari.fi on erinomainen lähde, ja se kannattaa katsoa aina. Ensimmäisenä hakusanana voi koettaa sanaa ”Valokuvaus” ja sen jälkeen erikseen hakusanaa ”kamera”. Haku kannattaa tehdä toiseksi ylimmästä hakukentästä ”Nimike”. Hauilla tulee toki myös runsaasti huteja, kuten sanalla ”Nikon” etsittäessä esimerkiksi ”Kliinikon tietokonetomografiaopas” tai ”Suomen rannikon loistot” -nimiset kirja. Mutta perkaaminen kannattaa.

Antikvaarissa on yllättävän hyvin valokuvakirjoja, myös vanhoihin kameroihin suoranaisesti liittyvää. Toki enimmäkseen niistä kameroista, jotka ovat olleet Suomessa yleisiä ja haluttuja kuten esimerkiksi Exakta, Leica ja Rollei.

www.antikvaari.fi
www.antikvaari.fi
www.antikvaari.fi
www.antikvaari.fi

Kotimaisissa sivustoissa on myös se hyvä puoli, että myyjä on melkein poikkeuksetta suomalainen, joten postikulut ovat vähäiset ja ALV- sekä tullimaksuja ei tule kuten EU:n ulkopuolelta ostettaessa. 

Laterna Magica on helsinkiläinen valokuvaan ja elokuvaan keskittynyt galleria, kirjakauppa sekä antikvariaatti, mutta heillä ei ole nettisivustoja, joten etsiminen edellyttää paikan päällä osoitteessa Rauhankatu 7 (Helsinki) käyntiä. Verkkosivut ovat osoitteessa www.laterna.net, mutta luetteloa myytävästä kirjallisuudesta siellä ei ole. 

Ruotsissa on toria ja huutoa vastaava ruotsinkielinen verkkosivusto www.tradera.com, jossa on vanhoihin kameroihin liittyvää kirjallisuutta satunnaisesti. Toki olen tehnyt Traderasta myös hyviä löytöjä, koska Ruotsi on ollut jo 1800-luvun lopulla Suomea huomattavasti vauraampi maa ja tarjolla olevat esineet sen mukaisesti laadukkaitakin. Hasselblad-kirjojen tulvaa sieltä ei kannata juurikaan odottaa, koska kun äsken koetin hakusanaparilla ”Hasselblad” ja ”Bok”, sain tulokseksi vain kaksi osumaa. 

Saksankielistä kirjamaailmaa edustaa parhaiten www.abebooks.de, josta voi tehdä hyviä löytöjä erityisesti Saksassa valmistetuista kameroista. Kun laitoin hakukenttään sanan ”Minox”, sain tulokseksi nelisenkymmentä juuri kameramerkkiin kohdistuvaa tulosta. Osa oli kirjallisuutta, mutta mukana oli myös käyttöohjeita ja myyntiesitteitä. ”Exakta” tai ”Leica” tai ”Rollei” -hakusanoilla tuloksia tuli vielä enemmän. Abebooksin etu on se, että postikulut EU:n sisällä jäävät edelleen varsin vähäisiksi ja ALV- tai tullimaksuja ei mene. 

www.abebooks.de
www.abebooks.de

Eksoottisempaa osastoa on italiankielinen www.ibs.it, jossa kamerakirjallisuutta on jonkin verran, myös myyntiesitteitä. Kyse on tällöin italiankielisestä kirjallisuudesta, jota ei kovin paljon näe muualla. Hyvätasoista valokuvaan (!) keskittyvää kirjallisuutta on enemmän kuin kameroihin liittyvää, mikä on yleinen ilmiö kaikilla kirjaverkkosivustoilla. Kieli voi tuottaa ongelmia, mutta kouluranskallakin italian kieltä pystyy lukemaan – ja käyttämällä https://translate.google.fi/?hl=fi&sl=it&tl=fi&op=translate -käännössivustoa. Käännökset ovat varsin huvittavia, mutta keskeisimmistä asioista saa tolkun. 

www.ibs.it

Www.fnac.com -sivusto on ranskankielinen, ja siellä on jonkin verran kirjallisuutta ranskalaisista vintagekameroista. Ranskaksi, poikkeuksetta. 

www.fnac.com

Yksi parhaita kamerakeräilijän verkkosivustoja on www.catawiki.com, josta kamerat löytyvät valitsemalla ylhäällä olevasta valikosta kohdasta ”Categories” riippuvalikon kohdan ”Cameras & computers” ja sen auettua kohdan ”Cameras & Optical Equipment”. Sieltä aukeaa vaakasuorassa liikkuva teemakokonaisuuksien valikko, joista yleisin on ”Cameras auction 1950–”. 

Catawikissä on melkein pelkästään kameroita sekä optiikoita, mutta joskus – ehkä kymmenkunta kertaa vuodessa – mukaan lipsahtaa myös kamerakirjallisuutta. Ainakin McKeown’s- ja Kadlubek-hinnastoluetteloita on ollut tarjolla järkevään hintaan. Catawikin myyjät ovat lähes poikkeuksetta eurooppalaisia, ja huutokaupat ovat myös kuratoituja, joten mitään turhaa roinaa Catawikiin ei eksy. 

Sitten varsinaisiin runsaudensarviin: www.ebay.com ja www.amazon.com

On vaikea löytää kirjaa, joka ei olisi myynnissä ebayssä. Niitä on tuhansin ja tuhansin, ympäri maailmaa. Tehdaskohtaisia tai kameramallikohtaisia kirjoja on runsaasti, kuten myös mallikohtaisia käyttöoppaita ja esitteitä. 

Osa hintapyynnöistä on täysin epärealistisia, mutta kun lajitteluperusteeksi ebay-sivun oikeaan yläkulmaan automaattisesti tarjottavan ”Best match”- lajittelukriteerin sijaan laittaa hinnan halvimmasta kalleimpaan eli ”Price + Shipping, lowest first”, niin alin hinta+postikulut -tarjous tulee ylimmäksi ja siitä alaspäin mennään nousevin hinnoin. Toki EU-maiden ulkopuolelta tilattaessa postikulut nousevat ja kirjan hinnan lisäksi joutuu maksamaan tullin sekä ALV-veron. 

Joskus kannattaa katsoa myös www.ebay.com:in lisäksi saksalainen versio www.ebay.de. Jos myyjä ei huomaa laittaa saksalaiseen ebayhin ruksia kohtaan worldwide, saattaa olla, että myytävä tuote näkyykin vain www.ebay.de -sivustolla. Sama pätee myös italialaisversioon www.ebay.it

Www.amazon.com sivuutetaan usein vain uusien kirjojen myyntialustana, mutta siellä on todella runsaasti myös käytettyjä kirjoja. Amazoniin pätevät samat ohjeet kuin ebayhinkin, ja kannattaa vilkaista myös sen saksalaisversio www.amazon.de.

Kirjametsästyksessä on hyvä lähteä kotimaisesta, mutta arvioilta 99 % tarjonnasta on ebayssä ja amazonissa. Edellä listatut vähämerkityksisemmät sivustot sen sijaan saattavat tuottaa iloisia yllätyksiä!

Hannu Sinisalo

www.ebay.com
www.ebay.com
www.amazon.com
www.amazon.com
www.amazon.com

Kesäkuun kamerat 2022

Lajinsa ensimmäisiä

Monesti on tietokilvan tavoin kyselty, mitkä ovat olleet tiettyjen laji-tyyppien ensimmäisiä kameroita: Ensimmäinen filmikamera, ensimmäi-nen kinofilmikamera, ensimmäinen rullafilmikoon kamera jne.

Kunkin lajin ensimmäisyys on joskus tulkinnanvarainen: silloin tällöin on tehty useitakin yrityksiä, jotka ovat jääneet prototyypeiksi tai joiden kohtalona on flopata kaupallisesti. Menestyneitä malleja on sitten tulkittu ensimmäisiksi.

On kohtalaisen hyödytöntä miettiä ensimmäistä dagerrotyyppikame-ramallia, levykameraa tai ferrotyyppikameraa. Sen sijaan rullafilmin tulo markkinoille 1888 loi pohjan useille teknisille innovaatioille.

Koska rullafilmillä saattoi ottaa kuvia nopeassakin sarjassa, kehiteltiin nuppisiirron ohelle jo hyvin varhain jousivoimalla toimivaa filminsiir-rintä. Ensimmäiseksi vieterivetoiseksi kameraksi on tunnustettu rans-kalainen Le Pascal. Sen ensimmäinen prototyyppi valmistui 1897, mutta patentti Le Pascalin vieterimoottorille haettiin vasta kaksi vuotta myöhemmin. 

Valmistaja oli Japy & Cie, joka teki alun perin kelloja sekä kirjoitusko-neita ja siirtyi sitten hienomekaniikan tuntevana valokuvausvälineisiin. Le Pascalilla saattoi ottaa sarjassa kaksitoista kuvaa 40 x 55 mm negatiivikokoon. Jousimoottori mahdollisti nopean sarjakuvauksen, mutta mitään suurta kaupallista menestystä Le Pascalista ei tullut. Jousivetoisia kameroita tehtiin lukuisina versioina aina 1960-luvulle saakka, mutta sitten sähkö syrjäytti vieterit vanhanaikaisina. 

Le Pascal, maailman ensimmäinen jousimoottorivetoinen rullafilmikamera vuodelta 1898. Kuva: www.kodaksefkeblog.com

Itse rullafilmeissä erityisesti Kodak kokeili koko 1890-luvun erilaisia formaatteja, mutta vasta 1901 esiteltiin yleisölle yksinkertainen ja halpa kansankamera Kodak Brownie 2, joka käytti 120-koon filmiä ja otti 6x9 sentin negatiiveja. Kameran hinta oli USA:ssa 2 dollaria – nykyhinnoilla noin 70 dollaria – joten siitä tuli myyntimenestys. Negatiivikoko ja filmiformaatti 120 säilyivät koko filmikuvauksen ajan, ja 120-rullafilmiä valmistetaan edelleen. 

Kodak Brownie 2 oli ensimmäinen 120-filmikoon kamera, jossa oli 6 x 9 sentin negatiivikoko. Esittelyvuosi oli 1901. Kuva: www.pinterest.cl

Mikä oli sitten ensimmäinen kinofilmikamera? Leica on oikea vastaus, mutta muutamalla varauksella. Leican prototyypit vuodelta 1913 tai nollasarjalaiset vuodelta 1923 eivät suinkaan olleet lajinsa ensim-mäisiä, mutta nollasarjalaisia seuranneet mallit IA ja IB kylläkin kaupallisia menestyksiä. 

Mikä oli ensimmäinen kinofilmikamera? Tanskalainen Jens Poul Andersen valmisti 1905 mitä todennäköisimmin ensimmäisen kinofilmiä käyttävän still-kameran, mutta se ei koskaan päätynyt tuotantoon vaan jäi 1–4 kappaleen prototyyppikokeiluksi.

Jonkinlainen menestys oli Henry Herbertin ja Charles Huesgenin Tourist Multiple vuodelta 1913. New Yorkissa toiminut Herbert & Huesgen, joka tunnettiin myös nimellä New Ideas eli Uudet Ideat, toi ensisijaisesti kinofilmiä käyttäviä elokuvakameroita USA:han, ja se sai miettimään kinofilmin käyttöä yksittäisotoksiin. 

Tourist Multiple oli hieno kamera, jossa oli korkealaatuinen 60 senttiin tarkentuva Zeissin Tessar -objektiivi, perspektiivikorjattava objektiivi-lauta ja 750 puolikinokoon negatiiviin riittävä filmimakasiini. 

Tourist Multiplea markkinoitiin tehokkaasti matkailijoille, mutta ensim-mäinen maailmansota syttyi heinäkuussa 1914 ja turismi romahti. Kameraa tehtiin tuhatkunta kappaletta, ja tuotanto tyrehtyi kysynnän puutteeseen. 

Mikä oli sitten ensimmäinen kinofilmikamera? Leica on oikea vastaus, mutta muutamalla varauksella. Leican prototyypit vuodelta 1913 tai nollasarjalaiset vuodelta 1923 eivät suinkaan olleet lajinsa ensim-mäisiä, mutta nollasarjalaisia seuranneet mallit IA ja IB kylläkin kaupallisia menestyksiä. 

Mikä oli ensimmäinen kinofilmikamera? Tanskalainen Jens Poul Andersen valmisti 1905 mitä todennäköisimmin ensimmäisen kinofilmiä käyttävän still-kameran, mutta se ei koskaan päätynyt tuotantoon vaan jäi 1–4 kappaleen prototyyppikokeiluksi.

Jonkinlainen menestys oli Henry Herbertin ja Charles Huesgenin Tourist Multiple vuodelta 1913. New Yorkissa toiminut Herbert & Huesgen, joka tunnettiin myös nimellä New Ideas eli Uudet Ideat, toi ensisijaisesti kinofilmiä käyttäviä elokuvakameroita USA:han, ja se sai miettimään kinofilmin käyttöä yksittäisotoksiin. 

Tourist Multiple oli hieno kamera, jossa oli korkealaatuinen 60 senttiin tarkentuva Zeissin Tessar -objektiivi, perspektiivikorjattava objektiivi-lauta ja 750 puolikinokoon negatiiviin riittävä filmimakasiini. 

Tourist Multiplea markkinoitiin tehokkaasti matkailijoille, mutta ensim-mäinen maailmansota syttyi heinäkuussa 1914 ja turismi romahti. Kameraa tehtiin tuhatkunta kappaletta, ja tuotanto tyrehtyi kysynnän puutteeseen. 

Tourist Multiple, ehkä ensimmäinen joltisestikin kaupallisesti menestynyt kinofilmikamera vuodelta 1913. Kuva: www.mikeeckman.com

Samana vuonna 1914 – toisten lähteiden mukaan jo vuoden 1913 puolella - esiteltiin myös ensimmäinen kinofilmiä käyttävä stereoka-mera, pariisilaisen Jules Richardin Homeos. Stereo-otokset olivat tuol-loin muotia, ja Homeos kilpaili heikolla menestyksellä suuremman negatiivikoon stereokameroita vastaan. 

Jules Richardin Homeos vuodelta 1914 oli ensimmäinen kinofilmikoon stereokamera. Kuva: www.coelncameras.com

Sitten se Leica-kysymys: Leican IA-malli esiteltiin keväällä 1925, mutta vasta 1930 merkkinoille tuotu Leica 1C oli ensimmäinen lajissaan: nimittäin ensimmäinen kinofilmikoon mittaetsinkamera, jossa oli vaihto-optiikat. Aluksi optikkojen kiinnitys oli runkokohtaista eikä standardisoitua, mutta vakiokiinnitykseen siirryttiin varsin pian. Seuraajia ja kopioijia riitti seuraavina vuosikymmeninä. 

Leica IC vuodelta 1930. Kamera oli ensimmäinen vaihto-optiikkainen kinofilmikoon kamera. Kuva: www.chiswickauctions.co.uk

Kaksioptiikkaisia TLR-peilikameroita oli paljonkin jo 1800-luvun loppu-puolella, mutta vasta vuonna 1929 Paul Franke ja Reinhold Heidecke esittelivät 120-rullafilmiä käyttävän 6 x 6 sentin negatiivikoon kaksisil-mäisen peilikameran, Rolleiflexin, josta tuli suosittu aina 1960-luvulle asti. Seuraajia ja kopioijia riitti Rolleiflexilläkin. 

Rolleiflex Original vuodelta 1929. Kamera oli ensimmäinen 120-rullafilmikoon ja 6 x 6 sentin negatiivikoon kaksioptiikkainen TLR. Kuva: www.leicashop.com

Koska optiikat olivat parhaimmillaan tarkkoja, haluttiin myös negatii-vikokoa pienentää kinofilmiä kapeammaksi. Vuonna 1932 berliiniläinen Fotofex-Kaftanski toi markkinoille ensimmäisen 16 millin elokuvafilmiä käyttävän still-kameran, Mini-Fexin. Negatiivikoko oli 13 x 18 milliä ja vaikka suljin oli erinomainen Compur 1-1/300 sekunnin valotusajoilla ja optiikka hyvälaatuinen, ei kuvanlaatu ollut vielä riittävä ja menestys jäi vähäiseksi sekä tuotanto lyhytaikaiseksi. 

Kinofilmisaralla sen sijaan kuhisi. Leican mittaetsinideaa kopioitiin, ja vuonna 1936 dresdeniläinen Ihagee Kamerawerk esitteli Kine Exakta I:n, kinofilmikoon yksisilmäisen peilikameran, jossa oli vaihdettavat optiikat. Exakta sinnitteli eri versioina aina 1960-luvun alkuun saakka ja konseptista – vaihdettavaoptiikkainen 135-koon SLR – tuli kaikkien aikojen merkittävin. 

Kine Exakta I vuodelta 1936 oli ensimmäinen kinofilmikoon yksisilmäinen peilikamera, jossa oli vaihdettavat optiikat. Kuva: www.coelncameras.com

Yrityksiä pienempään negatiivikokoon riitti. Vuonna 1937 markkinoille tuli latvialaisen VEF-tehtaan (Valsts elektrotehniskā fabrika) miniatyyri-kamera, 8 x 11 millin negatiivikoon Minox. Suunnittelija oli saksalainen, Latvian Riikassa syntynyt Walter Zapp (1905–2003). Kahdeksanmillistä kaitaelokuvafilmiä käyttävästä Minoxista tuli varsinainen kulttikamera aina 2000-luvun alkuun asti, ei vähiten sen maineesta vakoilukamera-na. 

Latvialainen Minox vuodelta 1937 oli ensimmäinen 8 millin elokuvafilmiä käyttänyt still-kamera. Kuva: www.cryptomuseum.com

Seleenivalotusmittari oli keksitty 1930-luvun alussa, ja pian sitä alettiin ympätä myös kamerarunkoihin. Ensimmäisen automaattisesti valot-tavan kameran esitteli 1938 Kodak: malli oli Super Kodak Six-20. 

Valotusta ohjattiin mekaanisesti seleenivalomittarista aukkosäätimeen. Laukaisimen painaminen lukitsi ensin mittarin neulan ja siirsi aukkoa ohjaavaa vipua ennen kuin laukaisi sulkimen. Suljinnopeus oli kuitenkin määriteltävä ensin itse. Tyylikkään ja aikakauden mukaisen rungon oli suunnitellut Joseph Mihalyi ja detaljit viimeisteli tunnettu teollinen muotoilija Walter Dorwin Teague. 

Super Six-20 ei menestynyt, koska se maksoi nykyrahassa nelisentu-hatta dollaria - enemmän kuin Leican paras malli - ja koska se oli äärimmäisen epäluotettava. Kodakin työntekijät antoivat sille lempini-men "bumerangi" jatkuvien palautusten vuoksi. Super Six-20 poistui markkinoilta 1944 ja kokonaistuotantomäärä jäi reiluun 700 kappalee-seen. 

Super Kodak Six-20 vuodelta 1938 oli ensimmäinen kamera, jossa oli automaattinen valotus. Kuva: www.flickr.com

Sen sijaan ruotsalaisen Victor Hassebladin Hasselblad 1600F sai melkoisen myötätuulen heti ensiesittelyssä 1948. Hasselblad oli 120-filmikoon 6 x 6 sentin negatiivikoon yksisilmäinen peilikamera, jossa oli vaihdettavat filmiperät. Siitä tuli ammattikuvaajien vakioväline jo 1950-luvulla, ja menestys jatkui filmikauden lopuille sekä jatkuu edelleen digitaalisessa maailmassa. 

Hasselblad 1600F vuodelta 1948 oli ensimmäinen 120-rullafilmikoon yksioptiikkainen peilikamera, jossa oli vaihdettavat filmiperät. Kuva: www.copy-cats.work

Pari lajinsa ensimmäistä kannattanee vielä mainita, vaikka niistä tulikin kaupallisia fiaskoja. 

Radion ja kameran kombinaatio saattoi olla ideana hyvä, mutta ranta-kuvaajienkaan suosikkia yhdistelmästä ei tullut. Ensimmäinen edes kohtalaisen myynyt kameraradio oli bostonilaisen Automatic Radio Mfg. Co:n Tom Thumb vuodelta 1948. Nimellä Tom Thumb paristoradioita oli tehty jo 1920-luvulta alkaen, mutta kameran ja radion yhdistelmää kokeiltiin vuosina 1948–1957. Seuraajia Tom Thumb sai muutaman, tunnetuimpana ehkä Kowan Ramera vuodelta 1959. Vasta nykyajan älypuhelimessa radio ja kamera ovat yhdistyneet, osin jopa kelvollisesti. 

Merkillisin lajinsa ensimmäinen – ja myös viimeinen – oli japanilaisen Kowa-tehtaan kaasukamera Graflex Graphic 35 Jet vuodelta 1961. Vieterit olivat ensimmäinen nopean filminsiirron apuväline ja sähkö seuraava. Kaasumoottori oli omituinen ajatus tuossa jousi- ja sähkö-moottoreiden taiteaikana: suljin viritettiin ja filmi siirrettiin hiilidioksi-dipatruunasta saatavalla kaasulla, ja patruuna asetettiin kameran poh-jaan. Ruutunopeus oli neljä kuvaa sekunnissa, mikä oli sinänsä varsin hyvä saavutus. Ongelmaksi muodostui rakenteiden kaasutiiviys, ja tuo-tanto loppui jo seuraavana vuonna 1962. Koko idea haudattiin hiljaisuu-dessa, monien muiden lajinsa ensimmäisten tavoin. 

Hannu Sinisalo

Tom Thumb vuodelta 1948 oli ensimmäinen kameran ja radion yhdistelmä, ja myös kuvassa oleva Ramera sen seuraaja vuodelta 1959. Kuva: www.artfoxlive.com
Graflex Graphic 35 Jet oli maailman ensimmäinen ja viimeinen kaasukamera. Sitä valmistettiin 1961–1962. Kuva: www.graflexcamera.tumblr.com
Graflex Graphic 35 Jet -kaasukameran hiilidioksidisäiliöitä saattaa vielä löytää, mutta toimiva kamera on hankalampi hankkia. Kuva: www.graflexcamera.tumblr.com

Toukokuun kamerat 2022

Ripaus eksotiikkaa

Kameranvalmistus on ollut jo 1900-luvun alusta viiden kauppa: valtaosa välineistä on tuotettu Iso-Britanniassa, Japanissa, Ranskassa, Saksassa ja Yhdysvalloissa. Maat ovat tässä aakkosjärjestyksessä. 

Kyse ei ole välttämättä kameroiden yksikkömääristä, sillä esimerkiksi Neuvostoliitossa ja Venäjällä Zorkeja, Zenitejä sekä Fedejä suollettiin hihnalta kutakin mallia jopa miljoonittain. 

Laskelmassa on otettu huomioon kameranvalmistajien lukumäärä kussakin maassa, ei erillisten mallien tai tuotettujen yksilöiden määrä. Mutta tehtaiden lukumäärätkin ovat sinänsä vakuuttavia. 

Mukaan ei ole laskettu digimaailmaa, vaan ainoastaan filmi-, levy-, ferrotyyppi- ja dagerrotyyppiaikakaudet:

Yhdysvallat: 469 valmistajaa

Saksa: 425 valmistajaa

Japani: 349 valmistajaa

Ranska: 286 valmistajaa

Iso-Britannia: 227 valmistajaa

Lista lienee tuttu ja odotettu, mutta entä sitten toinen ääripää: eksoottiset ja harvinaiset kameramaat? Toki Suomikin kuuluu näihin Sarvis-kameroineen, mutta muitakin ja vielä yllättävämpiä maita löytyy.

Euroopassa pieniä kameratuotantomaita ovat muun muassa Unkari, Puola, Slovakia ja Espanja. Pohjoismaista kaikki tuntenevat ruotsalaiset Hasselbladit, mutta Tanskaa harvemmin mainitaan kameramaana, vaikka se on yhdellä saralla hyvinkin kuuluisa. 

Tanskalainen Jens Peter Hansen (1876–1971) oli keksijä ja yrittäjä. Vuonna 1913 hän suunnitteli ensimmäisen Norka-studiokameransa, joka sai hyvän vastaanoton Tanskassa. 

Norkan valmistaja oli Kööpenhaminaan perustettu Nordisk Kamera-fabrik eli Pohjoismainen kameratehdas. Hansen kehitteli Norkasta studioihin soveltuvan kuvasarjakameran, jolla kykeni ottamaan vähintään kuusi henkilökuvaa yhdelle isokokoiselle negatiivilevylle säätämällä kameran kohdistusta vaaka- ja pystytasossa synkronoiduilla vipukoneistoilla. Näitä kuvasarjoja kutsuttiin nimellä polyfoto eli moni-kuva ja siten Norkaa myös monikuvakameraksi. 

Vuonna 1933 Norkalle myönnettiin maailmanlaajuinen monikuva-kamerapatentti. Nordisk Kamerafabrikista tuli merkittävä valmistaja vuonna 1934, mutta toinen maailmansota ja saksalaismiehitys sulki tehtaan vuosiksi 1940–1944. 

Norkan ongelmina olivat sen koko ja paino. Jalustan kanssa Norka painoi yli sata kiloa, ja itse kamerarunkokin oli 1940-luvun lopusta valurautaa. Sain itselleni yhden Norkan Olavi Porrilta Kokkolasta 1990-luvun lopulla, koska hänellä niitä oli kaksi. Pienen auton pohja oli mennä mutkalle, kun ajoin Kokkolasta Tampereelle. 

Norkan kuvasarjaidea ei innostanut enää 1950-luvulla, ja tuotantomäärät alkoivat laskea tyrehtyen lopuksi kysynnän puutteeseen.

Nordisk Kamerafabrikin Norka-studiokamera jalustoineen vuodelta 1933. Kuva: www.collectiblend.com

Todennäköisesti pienin itsenäinen maa, missä kameroita on valmis-tettu, on Monaco. Tässä ruhtinaskunnassa tehtiin laadukkaan Mecaflexin runkoja S.E.R.O.A -nimisessä tehtaassa vuodesta 1958 vuoteen 1965. 

Mecaflex oli kinofilmikoon yksisilmäinen peilikamera, jonka oli kehitel-lyt Robotinkin suunnitellut saksalainen Heinz Kilfitt. Vuosina 1951–1957 rungot tehtiin Saksassa, mutta kameraan soveltuvat Kilfittin vaihto-optiikat Liechtensteinin Vaduzissa. 

Kamera oli muotoilultaan omintakeinen, sillä sen päällä oli taitettava kansi, joka sekä avasi etsimen että paljasti kannessa olevat säätimet. Toinen oudohko ominaisuus oli 24 x 24 millimetrin negatiiviformaatti 135-filmille.

Monacolainen Mecaflexin yksisilmäinen peilikamera vuodelta 1958. Kuva: www.collection-appareils.fr

Kreikkalaiset ovat ylpeitä omasta kameratuotannostaan, vaikka se ei laajaa olekaan: Picca oli ensimmäinen ja Sabina viimeinen. Kummatkin olivat 1950-luvun sangen yksinkertaisia rullafilmikameroita.

Ateenalainen herrasmies Dimitri Picopoulos suunnitteli Piccan vuonna 1953, ja tuotantoon se päätyi vuonna 1954. Kameran osat olivat kokonaan kreikkalaisvalmisteisia lukuun ottamatta objektiiveja, jotka tuotettiin Saksasta. Picca oli kuitenkin vanhanaikainen jo syntyessään, sillä muovi oli syrjäyttämässä metallin kansankameroiden rungoissa. 

Piccoja tehtiin vain noin 400. Nykyään tunnetaan ainoastaan muutama Picca, ja ne ovat kysyttyjä sekä harvinaisia keräilykohteita. 

Sabina oli sekin 1950-luvun kreikkalainen kansankamera, ja säätöjä siinä ei ollut laisinkaan sulkimen laukaisinta sekä filminsiirtorullaa lukuun ottamatta. Perinpohjaisesta yksinkertaisuudestaan huolimatta Sabinakin on kysytty kohde. 

Sabinasta ei ole oikeastaan mitään lisätietoja, mutta tapaus osoittaa, että uusiakin kameravalmistajia putkahtelee historian hämäristä esiin edelleen.

Kreikkalainen Picca-rullafilmikamera vuodelta 1954. Kuva: www.forum.macrumors.com
Kreikkalainen äärimmilleen yksinkertaistettu kansankamera Sabina 1950-luvun alkupuolelta. Kuva: www.etsy.com

Entä Euroopan ulkopuolella? Afrikassakin on tehty kameroita, tosin vain ranskalaisella lisenssillä ja Ranskan hallitsemassa Marokossa. 

MFAP (Manufacture Française d'Appareils Photographiques) oli Pontiac-kameroistaan tunnettu kameranvalmistaja, joka aloitti Ranskassa 1938, mutta siirsi koko tuotantonsa 1951 Ranskan hallitsemaan Marokkoon. Pontiaceja tehtiin Marokossa vain muutama vuosi, viimeiset 1954. 

Marokon Pontiacit ovat hyvin harvinaisia, mutta neula voi löytyä heinäsuovastakin: ”Made in French Morocco” -stanssauksella varustettu Pontiac Baby Lynx oli muutama vuosi sitten myytävänä Kuopiossa kirpputorilla.

Ranskan hallitsemassa Marokossa tehty Pontiac Super Lynx 1950-luvun alkupuolelta Kuva: www.fr.clasf.com
Marokkolaisen Pontiac Baby Lynxin valmistusmaastanssaus, 1950-luvun alkupuoli. Kuva: www.kamerastore.com

Etelä-Amerikan merkittävin kameramaa oli syystä tai toisesta Argentiina. Valmistajia oli vuosina 1910–1976 yhteensä yksitoista ja malleja 34. Eniten argentiinalaisia kuvausvälineitä tuotettiin 1950-luvulla ja 1960-luvun alussa, ja mallit olivat yksinkertaisia kansankameroita. 

Hyviä esimerkkejä ovat E.F.I.C.A:n Suprema eli sekä Bislent: 

Efican Suprema vuodelta 1951 oli 120-rullafilmin perusmittaetsinkamera, mutta sen negatiivikoot olivat poikkeuksellisesti joko 4,5 x 5,5 tai 5,5 x 8 senttiä. Kansi oli joko kromattu tai mustaksi mattapinnoitettu. 

Argentiinalaisen EFICA Supreman mainos vuodelta 1951.

Samaa 1950-luvun alkupuolta edusti myös Ghilotti & Figueroan 120-filmiä käyttänyt bakeliittinen rullafilmikamera Bislent, mutta se otti poikkeuksellisesti päällekkäin kaksi 25 x 36 millin negatiiviruutua. Päällekkäisissä optiikoissa oli erilliset sulkimet sekä laukaisimet. 

Argentiinassa oli lukuisia kameramalleja, mutta ne jäivät usein vain paikallisesti myydyiksi. Siitä syystä yksikään niistä ei yltänyt merkittävään tuotantoon: argentiinalaiset kamerat ovat harvinaisia jopa Argentiinassa. 

Argentiinalainen kaksioptiikkainen vaan ei TLR-kamera Bislent 1950-luvun alkupuolelta. Kuva: https://sites.google.com/site/mercatorcameras2/camarasdelaseundaepoca

Eksoottisten kameramaiden hännänhuippu olkoon Australia, jossa käytettiin enimmin brittituotantoa, mutta josta löytyy 1890-luvulta 1950-luvulle seitsemän kameravalmistajaa. 

Tunnetuin on Hanimex yli sadalla mallillaan, mutta Hanimexit eivät olleet australialaisvalmisteisia, vaan Saksasta sekä Japanista ja Kiinasta 1950-luvun alusta vuoteen 2004 tuotettuja.

Varsinaiset australialaiset kamerat eivät olleet mitenkään omintakeisia, mutta 1949–1953 valmistettu Dalca on näppärästi etulevyssä ohjeistettu 6 x 6 sentin negatiivikoon rullafilmikamera. 

Maakohtainen kameroiden keräily olisi mahdollista juuri tällaisten pienten ja eksoottistenkin maiden kohdalla. Kukaan tuskin ajattelee keräävänsä kattavaa Saksa-kameroiden kokoelmaa, mutta esimerkiksi Tanskan kohdalla se olisi mahdollista. 

Hannu Sinisalo

Australialainen Dalka Candid myyntikoteloinen 1950-luvun alkupuolelta. Kuva: www.flickr.com

Huhtikuun kamerat 2022

Prototyyppejä, nollasarjalaisia, dummyjä ja cut-away -kameroita

Kameran matka piirustuspöydältä suoraan sarjatuotantoon ei ole aivan yksinkertainen – ainakin mitä laadukkaampi kuvausväline on kyseessä, sitä enemmän vaiheita suunnittelussa sekä markkinoinnissa on.

Hyvä esimerkki on Leica. Vuosina 1912–1913 Oskar Barnack teki kaksi tai kolme prototyyppikameraa, joissa hän kokeili uutta vaakasuoraa kinofilmiä käyttävää kevyttä kameramallia, jotka tunnetaan nykyään mallinimellä Ur-Leica eli alku-Leica.

Nämä prototyypit eivät sellaisenaan päätyneet tuotantoon, mutta perusominaisuuksia Barnack saattoi kokeilla käteen sopivina. Näitä prototyyppejä on tiettävästi säilynyt vain yksi, ja se edelleen valmistajan eli Ernst Leitz Museumin hallussa.

Leican prototyyppikamera eli Ur-Leica vuodelta 1912 tai 1913. Kyseessä on ainoa säilynyt prototyyppi, ja se on valmistajan eli Ernst Leitz Museumin hallussa. Kuva: www.leicarumors.com

Prototyyppikameroihin tyytyväisenä Barnack otti seuraavan askeleen: vuonna 1923 tehtiin käsityönä niin sanottu nollasarja – joko 25 tai 31 kappaletta, määrästä lähteet eivät ole yksimielisiä.

Nollasarjalaiset annettiin ulkopuolisille kuvaajille testikäyttöön, ja varsinainen sarjatuotantomalli Leica I esiteltiin vuonna 1925 Leipzigin kevätmessuilla.

Prototyyppejä pidetään kalleimpina jokaisen valmistajan eri malleista, mutta niitä on harvoin markkinoilla.

Nollasarjalaiset testikamerat ovat myös äärimmäisen haluttuja, ja maa-liskuussa 2018 Westlichtin huutokaupassa syntyi kaikkien aikojen hintaennätys yksittäisestä kamerasta, kun tuntemattomaksi jäänyt huutaja tarjosi mint-kuntoisesta Leican nollasarjalaisesta kaksi miljoonaa euroa. Leican nollasarjalaisia tunnetaan 12 kappaletta, joista kolme on päätynyt julkiseen myyntiin.

Leican nollasarjalainen myytiin Westlichtin huutokaupassa kameramaailman ennätyshintaan kaksi miljoonaa euroa maaliskuussa 2018. Kuva © Hannu Sinisalo.
Rolleiflex SL26-mallin nollasarjalainen testikamera, yksi kolmestakymmenestä vuodelta 1968. www.leitz-auction.com (huutokauppa numero 33).
Heinrich Müllerin hieno puolikinokoon prototyyppi vuodelta 1904. Tuotantoon se ei koskaan tullut. Kuva www.leitz-auction.com (huutokauppa numero 21).
Hasselbladin nollasarjalainen laajakulmakamera SWA, joka tehtiin vuoden 1954 Photokina-messuille. Kuva www.leitz-auction.com ( huutokauppa numero 37).
Kaikki prototyypit eivät selviä sarjatuotantoon: Leican puolikinokoon prototyyppi vuodelta 1948 Westlichtin huutokaupassa maaliskuussa 2018. Kuva © Hannu Sinisalo.

Ensimmäisen varsinaisen tuotantosarjan varhaisimmat eli pienimmät sarjanumerot ovat myös kysyttyjä, koska alussa yleensä valmistus on vähäistä. Leican ensimmäisessä sarjanipussa syntyi 174 kameraa, seuraavassa tuhat.

Prototyypit ja nollasarjalaiset edeltävät varsinaista tuotantoa, mutta valmistuksen päästessä vauhtiin tarvitaan myös markkinointikappaleita.

Näitä on kahta tyyppiä: dummyjä, jotka tarkoittavat mekaanisesti toimimattomia mutta ulkoisesti useimmiten virheettömiä mallikappaleita, sekä cut-away -malleja, joissa rungosta osa on korvattu läpinäkyvällä lasilla tai muulla materiaalilla. Cuta-wayn alalaji on cut-away half, jossa koko kamera on halkaistu, usein optiikkoineen. 

Dummy-malleja Leicalla on ainakin 25 erilaista alkaen vuoden 1933 Leica III F:stä ja cut-away -malleja ainakin 26 erilaista alkaen vuoden 1930 Leica I:sta.

Dummyt ja cut-awayt tehtiin demonstraatiomalleiksi, jotka toimitettiin yleensä jälleenmyyjille. Nämä käyttivät cut-away -malleja havainnollistaakseen mahdollisille ostajille, mitä tekniikkaa kameran sisällä oli, ja dummyjä käytettiin enimmin näyteikkunaesittelyssä. 

Cut-awayt ovat kysyttyjä ja normaaliversioita huomattavasti kalliimpia, mutta dummyt eivät ole yleensä järin hinnakkaita alkuperäismalliin verrattuina. 

Muutkin laatuvalmistajat kulkivat saman reitin prototyypeistä nollasarjalaisten kautta esittelydummyihin ja cut-away -malleihin. 

Franke & Heideckella eli Rolleilla dummy-malleja tunnetaan yksitoista sekä cut-away -malleja ainakin viisi – neljässä on korvattu filminsiirtokylki läpinäkyvällä lasilla, yhdessä koko kamera on halkaistu (Rolleiflex 2.8 cut-away half vuodelta 1960).

Hasselbladilta ei tunneta dummyja 30 millin Distagon-laajakulma-dummyä lukuun ottamatta, ja vain kolme cut-away -mallia: yksi 500 C vuosilta 1957–1970, yksi 501 C vuodelta 1958 ja yksi 500 EL/M vuosilta 1971–1984. 

Kaikki prototyypit tai edes nollasarjalaiset eivät päädy sarjatuotantoon, ja niitä on tuntematon määrä valmistajien varastoissa tai jäljiltä jossain. 

Dummyjä ja cut-away -malleja on Leican, Rollein ja Hasselbladin lisäksi muillakin tehtailla jonkin verran, mutta niitä kohtaan ei ole erityistä keräilyhalukkuutta ehkä Nikonia ja Canonia lukuun ottamatta.

Alpa 6 dummynä (1956–1959), jossa on myös dummy ja nimirenkaaton Xenon-optiikka. Kuva www.collection-appareils.fr
Rolleiflexin cut-away -malli 1950-luvulta. www.leitz-auction.com (huutokauppa numero 37).
Rolleiflexin cut-away half -malli vuodelta 1960. Kuva www.collectiblend.com

Sen sijaan esimerkiksi Voigtländerin, Zeissin, Goerzin, Kodakin tai Agfan markkinointimateriaalit ovat tulleet hyvinkin kysytyiksi viime vuosina. Näitä ovat muun muassa jättikokoiset messukamerat, esittelytelineet ja yleensä kaikki alkuperäiset mainosmateriaalit, joita on käytetty messuilla tai jaettu maahantuojille sekä jälleenmyyjille. 

Keräilijän näkökulmasta prototyyppit ja nollasarjalaiset ovat taloudellisesti liki mahdottomia ja cut-away -mallitkin hinnakkaita, mutta dum-myjä näkee kohtuuhintaan silloin tällöin - toki ne ovat kuvauskelvottomia. 

Hannu Sinisalo

Kodakin messu- ja markkinointimateriaalia vuodelta 1952. Pahvikyltti on noin 40 x 50 sentin kokoinen, ja sen vierellä ovat kamerat Duaflex II sekä Brownie Hawk-Eye. Paketti myytiin huutokaupassa 400 euron hintaan. Kuva www.leitz-auction.com (huutokauppa numero 24).
Jättiläiskokoinen Rolleiflex Babyn (4 x 4 sentin negatiivikoko 127-filmille) messukappale vuodelta 1931. Mallin vierellä on normaalimittainen Rolleiflex Baby. Kuva www.leitz-auction.com (huutokauppa numero 29).

Maaliskuun kamerat 2022

Kultapölyä

Kultaa, platinaa, titaania ja liskonnahkaa. Ne eivät paranna kuvan tai kameran laatua, mutta kova yritys monilla valmistajilla on ollut kurkottaa luksuksella ostajien lompakoihin.

Mitään nousukkaiden touhua rajattujen valmistusmäärien luksuskameroiden tekeminen ei ole, kyllä siinä ovat kunnostautuneet kaikki pyhän kolminaisuuden jäsenet: Hasselblad, Leica ja Rollei, aakkosjärjestyksessä.

Näistä omavaltaisesti määrittelemistäni huippumerkeistä Leica aloitti jo vuonna 1930. Äärimmäisen rajatuille markkinoille tuli malli II D, jossa oli tehtaan tekemä kultaus metallipinnoissa sekä ruskea liskonnahka-päällyste. Näitä tehtiin neljä kappaletta. Eräiden lähteiden ( www.leitz-auction.com ) mukaan vuosien 1929 ja 1933 välillä Leica toimitti yhteensä noin kullattua luksus-Leicaa eri I- ja II-malleista.

Mitään ihmeempiä rahasampoja nämä eivät aluksi olleet. Tuolloin luksus-Leica maksoi noin tuplasti tavalliseen verrattuna, mutta järjettömän haluttuina ja rajattuina keräilykohteina niistä on maksettu viime vuosina todella paljon: esimerkiksi vuoden 2018 maaliskuussa Leitz-auctionissa eli silloisessa Westlicht-auctionissa Wienissä 156 000 euroa.

Leicoista on 1930-luvun jälkeen tullut luksusmalleja suhteellisen maltillisesti, mutta kullan kimalluksen ohelle on syntynyt uusi luokka: yksityiselle tilaajalle modifioidut rajatut erät. Hyvä esimerkki on vuoden 1994 Brunein sulttaanin omalla logollaan 50-vuotisjuhliensa kunniaksi tilaamat 125 kappaletta kullattua M6-mallia. Kymppitonneissa nämäkin liikkuvat tänä päivänä.

Vuoden 1930 Leica II Luxus Westlichtin huutokaupassa Wienissä maaliskuussa 2018. Kuva © Hannu Sinisalo.

Hasselblad ja Rollei lähtivät mukaan luksusmallien tehtailuun 1970- ja 1980-luvulla. Hasselblad on pysytellyt suhteellisen vähäisissä modifikaatioissa, tunnetuin lienee 503 CW -mallin tehtaan 50-vuotisjuhlan kunniaksi 1991 tekemä Golden Blue. Näitä tehtiin 700. 

Rollei aloitti Rolleiflex 2.8 F Aurumin 1500 kappaleen sarjalla vuonna 1983 ja jatkoi seuraavana vuonna 500 kappaleen 2.8 F Platinumilla. Sen jälkeen eri 2.8 F, GX ja FX- erityismalleja on tullut paljon. 

Varsinainen tehtailu on kohdistunut Rollei 35 -perusmalliin kymmenin Gold ja Royal-variaatioin, joista ensimmäinen tuli kaupan jo vuonna 1970. 

Jos kolmen kärjen rinnalle otetaan vielä Pignonsin Alpa, ei sekään ole välttynyt loistokkuuden hohdolta. Tosin ei kullan kimalluksella, vaan värinahkoilla, kuten Alpa Reflex IID mallin sinisellä versiolla vuosilta 1944–1945. Vuosilta 1947–1951 siitä löytyvät myös punainen ja ruskea versio. 

Rollei 35 Classic vuodelta 1995. Näiden versioiden kunto on yleensä mint, ja mukana seuraavat myyntilaatikko sekä tehtaan todistus. Tässä tapauksessa todistetaan, että sarjanumero puuttuu, koska kyseessä on yhden kappaleen kulta-musta–yhdistelmän uniikki tilaus, jota ei oltu aikanaan lunastettu.
Rollei 35 Gold kelpasi myös kuningatar Elisabeth II:lle. Kuva on otettu vuonna 1970 tai 1971. Kuva https://honey.nine.com.au/royals
Vuosina 1944–1945 valmistettu Alpa Reflex B Luxus -yksilö Westlichtin huutokaupassa Wienissä maaliskuussa 2018. 1944-45. Kuva © Hannu Sinisalo.

Luksusmalleja tehtiin jo aiemminkin, erityisesti 1920- ja 1930-luvulla vähemmänkin tunnettujen valmistajien kameroihin. Jotkut kuvaajat halusivat erottua joukosta, kun kameroista alkoi tulla jokamiehen ja -naisen välineitä – ainakin Britanniassa, Saksassa, Ranskassa ja USA:ssa. 

Varhaisia esimerkkejä ovat muun muassa Voigtländerin Bergheil Deluxe vuosilta 1923–1927 ja C. P. Goerzin Vest Pocket Tenax Luxus vuoden 1923 tienoilta. Kummassakin käytettiin metalliosien kultausta tai kultausjäljitelmää sekä värillisiä palkeita ja nahkapäällysteitä. Fothin Derby-mallissa (1931–1936) sen sijaan luotettiin erikoisnahkoihin. 

Voigtländerin Bergheil Deluxe, jota tehtiin vuosina 1923–27. Kuva www.coelncameras.com
C. P. Goerzin Vest Pocket Tenax Luxus vuoden 1923 tienoilta. Kuva www.picclick.fr
Fothin Derbyssä (1931–36) luotettiin kultausten asemesta nahkapäällysteeseen. Kuva www.ebay.com

Luksusmalleja haluttiin myös niin sanottuihin kansankameroihin, jotka kilpailivat laadun asemesta hinnalla. Näitä ilmaantui markkinoille 1950-luvulla, eivätkä ne kustantaneet ostajalle mitenkään huimaavasti. 

Yksi yrittäjä oli Hamaphotin vuoden 1956 KG P56L eli Luxus Export Model, jossa bakeliittirungon kaikki metalliosat olivat kultauksen näköisellä metallivärillä päällystetyt. Kamera on sinänsä aika tyylikäs! Bilora puolestaan teki Boy Luxus -mallia vuosina 1950–55 samalla periaatteella.

Kansankamera Hamaphotin KG P56L eli Luxus Export Model vuodelta 1956. Kuva www.facebook.com (Vintage Camera Collectors -ryhmä)
Biloran edullinen erikoismalli Boy Luxus (1950–55). Kuva www.thephotoforum.com

Kokonaan toinen idea oli italialaisen Fototecnican kullatulla Herman Olympic -mallilla, jota tehtiin 10 kappaletta Rooman olympialaisiin jo hyvissä ajoin vuonna 1955. Nuo kymmenen kameraa annettiin olympialaisissa lahjoina VIP-vieraille.

Italialaisen Fototecnican Herman Olympicia tehtiin kymmenen kappaletta vuoden 1960 Rooman olympialaisten VIP-vieraiden lahjamalliksi 1955. Kuva www.liveauctioneers.com

Kansankameroiden lisäksi luksusmalleja on eksynyt myös työjuhtina pidettyihin kameroihin. Siitä esimerkki on Mamiya RB 67:n Professional S Lizard Edition vuodelta 1982. Sitä tehtiin suurin toivein rajattu 300 kappaleen määrä, mutta malli ei oikeastaan kiinnostanut ketään, ja sen hinta on edelleen huutokaupoissa ollut mint-kuntoisenakin reilusti alle kahden tuhannen euron.

Luksusmalleista ei ole itse kuvauksessa mitään hyötyä, mutta toki niitä voi lähestyä estetiikan ja ulkoasun kannalta. Näiden ns. kultapölymal-lien hankinta vaatii kuitenkin syviä taskuja, kansankameroiden erityisversioita lukuun ottamatta.

Halpisluksuksessa olisi ehkä yksi tolkullinen ja ilman öljymiljoonia mahdollinen keräilykohderajaus?

Hannu Sinisalo

Työjuhtana tunnetun Mamiyan RB67:n Professional S Lizard Edition vuodelta 1982 ei saavuttanut kummempaa suosiota. Kuva www.catawiki.com

Helmikuun kamerat 2022

Raskasta metallia

Metallista kamerarunkoa peittää yleensä mustapintainen nahkaverhoilu, joskus muovi. 1800-luvulla ja 1900-luvun alkukymmeninäkin rungot saattoivat olla myös puupintaa tai halvoissa kansanmalleissa värjättyä kartonkia. 

Rungon verhoilulla on haettu tyylikyyttä ja estetiikkaa, mutta onhan verhoiltu pinta miellyttävämpi käsitellä kuin metalli vaikkapa Suomen talvessa. Poikkeuksia tosin löytyy, ja olen yrittänyt listata näitä raskaan metallisarjan edustajia sekä etsiä syitä metallipintaisuuteen.

Varhaisimpia esimerkkejä ovat cannon- eli kanuunatyypin kamerat. Näistä ensimmäinen oli Peter Voigtländerin suunnittelema daguerrotyyppikamera vuodelta 1841. Sitä tehtiin 600 kappaletta, ja ainoastaan kymmenkunnan arvelleen säilyneen nykypäiviin.

Tämän vuoksi Voigtländer 1841 on äärettömän harvinainen ja hintava. Jos sellaisen löytää, ei kannata vielä hihkua riemusta: Voigtländer aloitti 1939 daguerrotyyppikanuunan uustuotannon ja jatkoi sitä vuoteen 1978. Uustuotantokin jäi vähäiseksi, ja sen yksilöt ovat kelvanneet myös Leiz-auctioniin, kamerahuutokaupoista valikoivimpaan. Toki myös väärenteitä löytyy.

Voigtländer ei ollut ainoa cannon-tyypin daguerrotyyppikamera, ja myös joitakin ferrotyyppikameroita tehtiin 1890-luvulta 1920-luvulle kanuunamalleina.

Pinta oli näissä useimmiten päällystämätöntä messinkiä, ferrotyyppikameroissa myös kromattu tai nikkeliä. Syy metallipintaan oli yksinkertaisesti kaareva muoto, jota oli hyvin hankala verhoilla.

Voigtländerin daguerrotyyppikamera vuodelta 1841, Wienin tekniikkamuseo. Kuva Hannu © Sinisalo.

Sama peruste kokometallisuuteen oli myös ranskalaisessa Le Photosphere -kamerassa: etuosan puolipallomainen muoto oli liki mahdoton päällystettäväksi. Napoléon Contin suunnittelema perusmalli tuli markkinoille 1889. Sitä tehtiin kolmena versiona vuoteen 1893 saakka, ja Photospherestä lanseerattiin myös 13 x 18 sentin lasilevyjä käyttänyt stereoversio.

Le Photospheren malli numero 3 vuodelta 1888. Kuva www.coelncameras.com

Tavallisemman mallinen kokometallilaite oli Dom Pliant -paljekamera, jota valmistettiin vuosina 1901-1903 Ranskassa. Alumiinirungon päällystämättömyys johtui siitä, että kameraa suositeltiin erityisesti trooppisiin olosuhteisiin.

Rakenteeltaan varsin tavallinen paljekamera Le Dom Pliant vuodelta 1901. Kuva www.liveauctioneers.com

Ontoscope Reflex oli taas varsin perusmallinen stereokamera, mutta metallipintainen. Sitä tehtiin Ranskassa 1920- ja 1930-luvulla. Samanlaisia metallisia stereokameroita oli muitakin, kuten La Belle Gamine (Ranska, 1906), Gaumont Spido (Ranska, 1920) ja Leullier Summun (Ranska, 1925).

Stereokamera Ontoscope Reflex 1920-luvun lopulta. Kuva www.coelncameras.com

Metallipintaisuus ei kuitenkaan ollut yleistä, ja vasta 1940-luvun lopulla markkinoille ilmestyi 120- sekä 127-rullafilmikoon koko-metallisia rullafilmikameroita. Syystä tai toisesta useimmat niistäkin olivat ranskalaisia, kuten Gallus Derlux (1947-1952) sekä Pontiac Lynx II (1948). Tahbes Synchro (1948) oli siinä mielessä poikkeus, että valmistusmaa oli Hollanti.

Gallus Derlux (1948-1952). Kuva www.appaphot.beenbrandsgallusgallus-derlux
Pontiac Lynx II uodelta 1948. Kuva www.collection-appareils.fr
Tahbes Synchro vuodelta 1948. Kuva www.flickr.com

Metallin käytöllä yritettiin myös häivyttää halvahkona pidettyä muovimaisuutta. 1930-luvun lopulla bakeliittikameroita alettiin pinnoittaa metallilevyillä, jotta kameroista saataisiin vakuuttavamman oloisia.

Hyvä esimerkki on yhdysvaltalainen bakeliittirunkoinen Perfex Speed Candid (1938-1939), jonka etulevyssä oli ruuveja enemmän kuin tarpeeksi. Malli ei menestynyt markkinoilla, ja se sai tuolloin myös maailman rumimman kameran tittelin, mistä moni muukin on kyllä kilpaillut.

Perfex Speed Candid (1938-39). Kuva www.ebay.com

Samalla periaatteella on kasattu myös 1950-luvun japanilainen Richlet, joka yritti näyttää hyvinkin tekniseltä yksinkertaisuudestaan huolimatta. Saksalaisen Braunin Paxette II:een (1952-1956) on taas etulevyn päälle tehty neljä sinänsä turhaa sivupalkkia optiikkakompleksin tueksi.

Richlet 1950-luvulta. Kuva www.camera-wiki.org
Braun Paxette II vuodelta1953. Kuva © Hannu Sinisalo.

Pienoisfilmikameroissa metallipinta on yleinen, koska kamerat ovat pienikokoisia. Tunnemme Minoxit, mutta sama käytännön sanelema verhoilemattomuus on tyypillistä lähes kaikille pienoskoon kameroille.

Muovikaudella, jonka voi katsoa alkanen toden teolla 1950-luvulla, metallipinnan korostamista käytettiin muovisuuden peittämiseksi, metallimateriaalin korostamiseksi tai jopa sen imitoimiseksi. 

Joskus on hankala erottaa, onko kyseessä metallipintaa muistuttava kovamuovi vai aito metalliprässäys. Kädessä ero tuntuu, ja ainakin naarmuttamalla sen saa selville, mutta idea olikin myydä kameraa mainoskuvissa.

Alkuvuosikymmenten käytännön syistä – kaaripinnat ja tropiikkiolosuhteet – siirryttiin mielikuvamarkkinointiin.

Hannu Sinisalo

Ranskalainen pienoiskamera Xyz 1930-luvun puolivälistä. Kuva www.coelncameras.com
Muovia vai metallia? Yhdysvaltalainen Ansco Memo II Automatic vuodelta 1967. Kuva www.vintagecameralab.com ja www.ivanlo.com

Tammikuun kamerat 2022

Muovista muotoiltua

Muoviset kamerat ovat joidenkin keräilijöiden mielestä halpoja leluja, mutta ne voivat olla myös hyvin monimuotoisia. 

Mitä muovit ovat? Muovi kertoo jo sananakin, mistä on kysymys: Nimi viittaa muovata-verbiin, josta kielitieteilijä Lauri Hakulinen lanseerasi 1947 sanan muovi aiemmin käytetyn plastiikin tilalle – sekin perustui kreikan sanaan plastikos, muovailtava. 

Muovin lyhyt historia on varsin pitkä. Britti Aleksander Parkes esitteli 1862 parkesiinin, josta voitiin valmistaa muottiin puristamalla koriste- ja talousesineitä. Kemiallisesti se oli orgaanista selluloosanitraattia. Amerikkalainen John Hyatt keksi 1863 selluloidin, joka tuli notkeutensa, kirkkautensa ja kestävyytensä ansiosta tutuksi filmin pohjamateriaalina. Aluksi siitä tosin tehtiin biljardipalloja. 

Maidon kaseiiniproteiinista jalostettu galaliitti kehitettiin 1897, ja 1921 Suomen ensimmäinen muovitehdas Sarvis aloitti tuotannon Tampereella. Enimmillään Sarvis imaisi Suomen lehmistä päivittäin jopa 30–40 tonnia maitoa kaseiinin ja galaliitin raaka-aineeksi. 

Nämä olivat kuitenkin orgaaniseen materiaaliin perustuvia muoveja. Ensimmäinen synteettinen muovi, bakeliitti, esiteltiin 1907; se pohjautui fenoliin ja folmaldehydiin. Vasta toisen maailmansodan jälkeen öljystä tuli muovien raaka-aine ja muovista jokapäiväisten kulutustavaroiden materiaalia. 

Muoveja on moneksi: yleisimmät kestomuovit ovat halpoja ja helposti puristamalla tai valamalla työstettäviä, tekniset muovit kestävämpiä ja kalliimpia sekä erikoismuovit jopa metalleja lujempia mutta hyvin kalliita, kuten esimerkiksi luotiliiveissä käytettävä kevlar. 

Ensimmäiset muovirunkoiset kamerat olivat 1930-luvulla bakeliittia ja halpoja sekä yksinkertaisia. Varhaisinta bakeliittikameraa ei ole osoitettu, koska muovikameroiden historiaa ei ole kirjoitettu. 

Ensimmäiseksi bakeliittikameraksi on mainittu yhdysvaltalaisen muotoilija Walter Dorwin Teaguen 1934 suunnittelema Kodakin Baby Brownie, mutta tarkemmin perattaessa edeltäjiä varmasti löytyisi. Bakeliitti mahdollisti metallirunkoisten kameroiden kulmikkaasta muotokielestä irtautumisen. 

Baby Brownieta seurasi liuta bakeliittikameroita, joista yleisesti mainitaan Agfan Trolix vuodelta 1936 ja ennen kaikkea Purma Special vuodelta 1937. 

Purma-kameratehtaan olivat perustaneet Lontooseen 1935 taiteilijana tunnettu Tom Purvis ja Alfred Mayo. Purma Special on kaareva sekä päistään kapeneva, ja sen säätimet eivät ole rungosta ulkonevia – vajotettavaa optiikkaa lukuun ottamatta. Kokonaisuutta olisi ollut liki mahdoton toteuttaa metallista. Muotoilu oli mitä todennäköisimmin Raymond Loewyn käsialaa. Hän oli tunnettu ranskalais-amerikkalainen teollinen suunnittelija, jonka käsiala näkyi muun muassa Coca Cola -pulloissa ja Greyhound-busseissa. 

Purma Specialin erikoisuus on suljin, jonka kolmea eri nopeutta säädetään painovoimaisesti eli kameran kuvausasentoa muuttamalla: Vaaka-asennossa valotusaika on keskipitkä (1/150 s). Jos kamera käännetään pystyasentoon myötäpäivään, suljinnopeus on hidas (1/50 s). Kääntämällä kamera pystyasentoon vastapäivään suljinaika on nopein (1/450 s). Suljin koostuu kahdesta metallilevystä, jotka liukuvat kaarevan filmitason poikki. Kun kameraa käännetään, nopeus vaihtuu sisäänrakennetun painon asennon mukaan. Negatiiviformaatti on 127-filmille neliö. 

On väitetty, että Purma Specialin optiikka olisi ollut ensimmäinen muovista valmistettu, mutta kyllä se lasia on. Sen sijaan etsimen kirkkaat osat ovat muovia. Purma Specialia valmistettiin vuoteen 1951 saakka.

Bakeliittikamera Purma Special (1937-1951). Kuva © Hannu Sinisalo.

Halpoja ja yksinkertaisia bakeliittikameroita tulvi markkinoille 1940-luvulla ja vielä 1950-luvun alkupuolellakin. 

Suomalainen Sarviksen Fotex kuuluu näihin. Se oli tarkoitus markkinoida 1952 olympialaisiin, mutta sekä patenttikiistat että valovuotavat rakenteet estivät Fotexin menestyksen. Fotexia tehtiin ainakin kahdelle negatiivikoolle sekä ainakin kahtena runkomallina. Hienosti muotoiltu tuote, mutta liian lähellä ranskalaista Photax Blindétä. 

Suomalaisen Sarviksen bakeliittikamera Fotex (1951-1952). K. H. Renlundin museo, Leo Torpan kamerakokoelma. Kuva © Hannu Sinisalo.
Ranskalainen Photax Blindé (1938–1961), Sarviksen Fotex Akromatin esikuva. www.ebay.co.uk
Sarviksen Fotex Akromat (1951-1952), joka muistutti liiaksi rankalaista Photax Blindétä. www.kameratori.fi

Bakeliitista siirryttiin 1940- ja 1950-luvun taitteessa valettaviin synteettisiin eli termoplastisiin muoveihin. Hyvä esimerkki on vuosina 1947–1955 Yhdysvalloissa tuotettu Webster Winpro 35. Sen väitetään olevan ensimmäinen muovista ruiskuvalettu kinofilmikamera. Runkomuotit teki General Electric, joka sekin oli muovimateriaalien edelläkävijä. 

Winprot valmistettiin harmaasta tai mustasta Tenitestä, joka oli Eastman Companyn eli Kodakin 1929 lanseeraama tavaramerkki. Teniteä pidetään ensimmäisenä nykyaikaisena kestomuovina, josta tuotettiin aikanaan kameroiden ohella radioita, puhelimia, leluja ja silmälasikehyksiä. Tenite oli yllättävän kestävää: pilvenpiirtäjistä pudotettiin mainostemppuna Winpro-kameroita, ja ne säilyivät ehjinä sekä toimintakuntoisina. 

Ruiskuvaluna tehty Webster Winpro 35 (1947-1955). www.flickr.com

Winpro oli vielä varsin yksinkertaisen näköinen, mutta vähitellen muovista osattiin ottaa irti sen mahdollisuuksia. Värejä alkoi näkyä muun muassa saksalaisessa Indra Luxissa 1949 sekä 1953 brittiläisessä stereokamera Coronet ”3-D”:ssä, jota tehtiin sekä mustasta bakeliitista että monivärisestä valumuovista. 

Indra Lux (1949). www.messynessychic.com
Stereokamera Coronet ”3-D” (1953). www.jogeier.com

Reippaaseen värien käyttöön muovikamerat alkoivat taipua 1950-luvun lopulla. Mainioita esimerkkejä ovat muun muassa Lontoon Croydonissa 1956–1964 valmistettu Agiluxin Autoflash Super 44 sekä yhdysvaltalaisen Searsin Tower Snappy vuoden 1960 tienoilta.

Sears ei ollut kameravalmistaja, vaan postimyyntitavaratalo, joka myi Searsin tuotenimellä useiden tehtaiden kameroita. Tower Snappynkin alkuperäinen valmistaja oli chicagolainen Imperial. Snappyjä on useita väriversioita. 

Muovikameroiden maailma on vielä kamerakeräilyn käymätöntä korpiseutua. Mutta koska laitteet ovat halpoja ja niitä riittää, niin ainakin muovikameroista saisi totisuutta torjuvia hauskoja kokoelmia. 

Hannu Sinisalo

Agilux Autoflash Super 44 (1956–1964). www.etsy.com
Sears Tower Snappy, noin 1960. www.thirdshiftvintage.com