Kuukauden kamerat 2021

Joulukuun kamerat 2021

Steampunkin siivellä

Olen joskus ihmetellyt, miksi jotkut kamerat ovat pelkistetyn oloisia, miksi toisissa on säätimiä paljon mutta järkevän tuntuisesti, ja miksi jotkut ovat turhanpäiväisen oloisesti monimutkaisiksi konstruoituja.

1980-luvun lopulla syntyi termi Steampunk merkitsemään vanhan teknologian käyttöä kuvitteellisessa maailmassa, jossa ei-sähköiset mekaaniset koneet ja koneistot monimutkaisine säätimineen hallitsevat käyttöesineistöä. Steampunk syntyi vastareaktiona digitaalitekniikalle, ja siinä halutaan korostaa ihmisen oman valinnan sekä välinehallinan merkitystä.

Kameroissakin on jonkin verran tällaisia Steampunk-henkisiä laitteita, joissa säätimiä tuntuu olevan enemmän kuin järkevä käyttö vaatisi tai joihin ainakin säätimet on sijoiteltu korostetun näkyvästi. 

Vannoutuneimmat Steampunk-harrastajat rakentavat itse omat laitteensa, mutta on myös Steampunk-keräilijöiden joukko. Tässä muutamia esimerkkejä Steampunk-filosofiaan osuvista kameratyypeistä.

Tyylipuhtain lajityypin edustaja on mielestäni yhdysvaltalaisen Universal Camera Corporationin Mercury, jota tehtiin kolmena eri versiona vuosina 1938–1945. Ensimmäinen vuosien 1938–1942 I-malli on vielä totutumman näköinen, mutta erilaisilla lisävarusteilla siitäkin saa melkoisen mekaniikan ihmeen. Kolmanteen malliin (Mercury II tai Mercury CX) lisättiin vuonna 1945 yläkanteen filmin takaisinkelausnuppi, ja etulautaa hallitsevat filmisiirto- sekä viritysnuppi, suljinajan säätönuppi, takaisinkelauksen vapautusnuppi ja etäisyyden säätörengas.

Mercuryjä löytyy maailmalta kyllä noin satasen hintaan, mutta itse kameraa kysytympiä ja jopa kalliimpia ovat niihin sopivat lisälaitteet, kuten pikaviritysvipu, etäisyysmittari ja valotusmittari. Näitä varten Mercuryssä on kaksi varustekenkää. Mercuryn ongelma on sen alumiinirunko, joka korrosoituu helposti.

Mercuryt tunnistaa puoliympyrän muotoisesta terävyysaluetaulukosta, joka kätkee sisäänsä pyörähtävän kiekkosulkimen. Etuosa on vielä järjellinen, mutta varsinainen yllätys on takakannessa: Syvyysterävyysaluetaulukon lisäksi siellä on filmityyppikiekko ja sitten pääkiekko säätimineen. Tässä pääkiekossa on suljinnopeuksia, aukkolukuja, etäisyyksiä, suodinkertoimia, ISO-arvoja, vuorokaudenaikoja, varjo-valoisuus -taulukoita sekä lisäasetuksia päivänvalolle, lumelle, varjolle, syvälle varjoisuudelle, maisemille, katukuvaukselle, metsäisyydelle, merinäkymille jne. Tottuneenkin kamerankäyttäjän kannattanee katsoa käyttöohjetta – jos se asiaa selventää.

Westlichtin eli nykyisen Leitz-auctionin huutokaupassa Wienissä vuonna 2018 pääsin tutustumaan sveitsiläisen Jaeger DeCoultren vuosina 1937–1941 valmistamaan Compass-kameraan. Kameran mukana oli alkuperäislaatikko, jossa olivat muun muassa ketju, pienoisjalusta sekä valmiuslaukku.

Compass on ylenpalttisen teknisen oloinen monine poikkeavan näköisine säätimineen, mutta loppujen lopuksi mitään omintakeista kiekkoa ei siitä kuitenkaan löydy. Compassit eivät ole ääriharvinaisuuksia, mutta keräilijät himoitsevat niitä. Niinpä huutokauppahinnat ovat viime vuosina olleet 2000–4000 euroa pelkästä kamerasta ja kokonaisuudesta alkuperäislaukkuineen sekä kaikkine siihen sisältyvine lisätarvikkeineen 5000–10 000 euroa.

Samaa kategoriaa kompakteine rakenteineen edustaa ranteessa kellon tavoinkin käyttökelpoinen Tessina. Sen patentoi itävaltalainen Rudolph Steineck 1954, ja sitä valmisti Arnold Siegrist Sveitsissä vuodesta 1957 vuoteen 1996. Kameraa myi Steineckin oma yhtiö, Concava.

Tessinaa on tehty lähinnä keräilijöitä ajatellen perusmallin lisäksi mustana, punaisena ja kullattuna. Kameran hinta on heitellyt parista sadasta tuhannen euron tietämiin.

Näitä lievempää Stempunk-henkeä lötyy myös monista yhdysvaltalaisen Arguksen malleista sekä japanilaisen Sanei Sangyon Samoca-kameroista 1940–1960-luvulta.

Oma lukunsa ovat kaksi kameraa, joita tekee mieli kutsua mekaniikan monstereiksi:

Italialaisen Tirantin Summa Report oli rullafilmille tarkoitettu kaksioptiikkainen eli TLR, mutta siitä oli konstruoitu vaihdettavaoptiikkainen rotaatiokiekon avulla. Kiekkoon oli istutettu kaksi kuvaus- ja tähtäinoptiikkaa eli kokonaisuudessa oli neljä objektiivia. Summa oli varsin epäkäytännöllinen, ja niinpä sitä tehtiin vuonna 1955 vain noin 200 kappaletta – ainakin numero 0200 on korkein tunnettu sarjanumero.

Samaa kastia on rullafilmille tarkoitettu Omega 120, jota tehtiin New Yorkissa Simmon Brothers -tehtaassa vuosina 1954–1960. Veljekset myivät tuotantolaitoksensa vuonna 1961, ja Konica jatkoi mallia Japanissa 1960-luvulla nimillä Koni Omega sekä Rapid Omega. Varsinainen ilmestys Omega on sinälläänkin, mutta lisämausteen siihen tuo rotatoiva salamalampun pidinkiekko. Idean piti olla mainio, koska lamppua ei tarvinnut nopeassa lehtikuvauksessa vaihtaa koko ajan, mutta ajatus ei käytännössä kantanut.

Steampunk-malleiksi kelpaavat kamerat eivät aina ole näin shokeeraavia: vähempikin säätimien omintakeinen ja näkyvä sijoittelu riittää. Tästä on hyvä esimerkki brittiläisen Newman & Guardian Baby Sibyl, jota valmistettiin vuosina 1912–1935.

Hannu Sinisalo

Marraskuun kamerat 2021

Kaikki uusiksi

Kameramaailman jokainen uusi tekninen keksintö on tavallaan ollut innovaatio, joka on muovannut välineitä uusiksi entisiin malleihin verrattuina. Näitä ovat olleet muun muassa rullafilmi, kinofilmi, peilitähtäin, kaksioptiikkainen peilitähtäin, mekaaniset keskus- ja verhosulkimet, valotusmittarit, salama & kamera -yhdistelmät, valotusautomatiikka, tarkennusautomatiikka ym.

Aina silloin tällöin jonkun valmistajan joku suunnittelija on saanut loistoidean: laitetaan kaikki kerralla uusiksi, luovutaan vanhoista toimintamalleista ja kehitetään kokonaan uusi konsepti. Näillä mullistaviksi tarkoitetuilla innovaatioilla on ollut kuitenkin karu loppu. Niistä ei ole tullut kamerasuunnittelua pysyvästi muuttaneita, vaan lyhytaikaisia tähdenlentoja. Tässä muutamia esimerkkejä 1930-luvulta 1990-luvulle.

Vuonna 1937 – toisten lähteiden mukaan jo 1936 – saksalainen Oskar Mikut suunnitteli pienikokoisen ns. kolmivärikameran, jolla kuvattiin kolme negatiivia samasta kohteesta siten, että kunkin kuvanegatiivin eteen tuli valotettaessa yksi päävärin mukainen suodin: vihreä, sininen ja punainen. Näin saatiin aikaiseksi värierottelu mustavalkonegatiivein, ja nämä yhdistettiin sitten vedostettaessa yhdeksi suurin piirtein täysväriseksi kuvaksi. 

Yleisin menetelmä oli ottaa kameralla kolme eri negatiivia samasta kohteesta, joka ei voinut olla liikkuva. Näitä kolmivärikameroita valmistettiin suurehkoille lasilevyille jo 1890-luvulla. 1920-luvun lopulla alettiin valmistaa kameroita, jotka ottivat saman kuvan yhtaikaisesti kolmelle erilliselle negatiiville.

Oskar Mikutin kamera Mikut Dreifarben oli kooltaan poikkeuksellisen pieni, koska siinä 4,5 x 14,5 sentin negatiivilevylle saatiin kolmen värisuotimen ja peilijärjestelmän kautta yhdellä otoksella kolmen 4 x 4 sentin kuvan rivi. 

Peilijärjestelmä teki kamerasta poikkeavan muotoisen, ja tausta vedettiin optiikasta tarkennusetäisyydelle paljejärjestelmällä. Optiikan molemmin puolin oli asennettu myös etäisyysmittari. Koska Agfa oli esitellyt parannellun värinegatiivifilminsä Agfacolor Neun jo 1936 ja Kodak Kodachrome-diafilminsä 1935, niin Mikut jäi yhden vuoden tuotantokokeiluksi. Sen vuoksi sitä näkee erittäin harvoin ja hinta on useita tuhansia. 

Kaksioptiikkainen pelikamera (TLR) on jo 1870-luvulla kehitelty tyyppi. Siinä on kaksi optiikkaa, joilla on sama polttoväli: toinen on kuvaus-objektiivi, toista käytetään etsinkuvan luomiseksi. 

Suosionsa huipulla 6 x 6 sentin filminegatiiville kuvaavat TLR-kamerat olivat 1920-luvulta 1960-luvulle, mutta ne olivat varsin kookkaita saman negatiivikoon mittaetsinpaljekameroihin verrattuna. 1930-luvun lopulla – eri lähteet mainitsevat vuodet 1935 ja 1937 - saksalainen Paul Zeh suunnitteli poikkeuksellisen Zeca-Flex -kameran, jota dresdeniläinen Zeh Kamera Fabrik valmisti yhden vuoden ajan. 

Zeca-Flexissä on omintakeinen tarkennusjärjestelmä, jossa 6 x 6 sentin negatiivikoolle tarkoitettu kuvausoptiikka liikkuu, mutta liikkumaton tarkennusoptiikka tuottaa lyhemmällä polttovälillä vain 4 x 4 sentin kuvan tähyslasille. Tämä mahdollisti paitsi pienemmän koon niin myös lyhyemmän etäisyyden kuvaus- ja tarkennusoptiikoiden välille, mikä vähensi parallaksivirhettä.

Polttoväli- ja kuvakokoero ero teki kuitenkin tarkennusjärjestelmästä monimutkaisen, varsinkin kun kuvausoptiikan tarkennukseen yhdistettiin vielä paljeulosveto. Loppujen lopuksi Zeca-Flex ei ollut juuri pienempi kuin tavallinen TLR-kamera, ja niinpä tämäkin tähdenlento jäi lyhytaikaiseksi.

Kameran koon pienentämiseksi tehtiin useita virityksiä. 1940-luvun lopulla ranskalainen Lucien Dodin suunnitteli sinänsä hienon Alsaphot Cyclopen, jossa kuvausoptiikan takana oli kaksi peiliä. Ne käänsivät kuvan ensin optiikasta pystysuoraan alaspäin ja uudelleen kameran alalosassa pystystä vaakasuoraan 6 x 9 sentin filmille.

Menestystä ei kuitenkaan tullut. Ranskalainen Alsaphot teki Cyclopea 1950-1953 vain noin kaksituhatta kappaletta, joten siihenkään ei usein törmää.

Miksi aukkoa, suljinaikaa ja etäisyyttä pitäisi säätää rullista tai liuku-säätimistä? Miksei painonapeista?

Fotron oli kalifornialaisen Traid Corporationin vuosina 1962–1971 valmistama kamera, jossa valotus- ja tarkennussäätimet oli muutettu painonapeiksi. Muotoilu oli muutoinkin epätavallinen, ja sinänsä innovatiivisessa kamerassa oli mm. sisäänrakennettu elektronisalama, filminsiirtomoottori, 828-filmin ns. snap-in -kasettilataus ja ladattava akku.

Valotettu filmikasetti oli lähetettävä Traid Corporationin tehtaalle, ja Fotronia myytiin enimmin ovelta ovelle. Kamera oli isokokoinen ja painava.

USA:n kuluttajalainsäädännön perusteella asiakkaat nostivat Traid Corporationia vastaan useita ryhmäkanteita, ja niin Fotronin tuotanto lopetettiin 1971. Fotronia liikkuu yleisesti USA:ssa muutamalla kympillä. 

TLR-kamerat olivat lähes poikkeuksetta rullafilmikoon negatiiveille, mutta mikseipä samaa konstruktiota voisi kokeilla kinofilmille?

Agfa pakkasi 1959 esiteltyyn Optima-malliin erillisen etsinoptiikan vuonna 1961. Tuloksena oli poikkeuksellinen TLR-kinofilmikamera, jonka myyntinimeke oli Agfa Optima Reflex – Kanadassa Agfamatic Reflex. Kuvausasento oli kuitenkin kameran takaa eikä ylhäältä, koska tähtäys tehtiin pentaprisman kautta.

Kamera oli varsin raskas ja yläpainoinen verrattuna yksioptiikkaisiin peilikameroihin, ja niinpä tuotanto lopetettiin kannattamattomana vuonna 1966. Mikään erityisen harvinainen Optima Reflex ei kuitenkaan ole, mutta lyhyehkö tähdenlento sekin.

Monet kameratyypit, kuten 6 x 9 sentin negatiivikoon paljekamerat, oli muotoiltu pystysuoraan käyttöön. Tällöin myös negatiivi oli luonnostaan pysty suorakaide, ei vaakasuora. Kinofilmin myötä kamerarungot kääntyivät yleisimmin vaakasuoriksi, ja pystymallin kinokamerat jäivät kuriositeeteiksi.

Vuonna 1962 puolalainen Warszawskie Zakłady Foto-Optyczne eli WZFO kokeili kinofilmikameran kääntämistä vertikaaliseksi Varimex Alfa -nimekkeellä. Alfa ja Alfa 2 -mallit olivat muutoinkin aikansa näköisiä muovisine päällyksineen ja muovisine säätimineen. Runko oli metallinen.

Varimex Alfaa valmistettiin useissa eri väreissä, kuten punaisena, vaaleanpunaisena, tummansinisenä, vaaleansinisenä, vaaleanvihreänä, kermanvärisenä, harmaana ja ruskeana. Kaikissa värivariaatioissa oli raidalliseksi kromattu etupaneeli. Alfan tarina jäi sekin lyhyeksi, mutta nykyisin se on sangen suosittu ja järjellisen hintainenkin keräilykohde juuri värivariaatioidensa vuoksi. 

Perinteisiä kameramuotoja yritettiin rikkoa 1990-luvun alussa moni-puolisesti automaattisilla kinofilmikameroilla, jotka muistuttivat enemmän todellisia tai kuviteltuja avaruusasemia tai -aluksia kuin traditionaalisia kuvausvälineitä. Inspiraatiota haettiin mm. aikakauden TV-sarjoista. 

Mainio esimerkki on vuonna 1991 esitelty Fujin FZ-3000 Zoom Date. Avaruusteema toistuu myös pakkauslaatikon kuvastossa. Muita saman hengen mukaisia tuotoksia olivat mm. Minolta Riva Zoom 105i tai Ricoh Mirai Zoom. Kuten nimetkin sanovat, kaikissa oli porrastettu tai liukuva polttovälizoomaus. 

Näistä avaruusepookkikameroista saisi hauskankin 1990-luvusta kertovan kokoelman, koska välineiden määrä on rajallinen ja saatavuus helppoa – ainakin vielä.

Hannu Sinisalo

Lokakuun kamerat 2021

Valepuvussa

Kameroita on rakennettu filmimateriaalin käyttöönotosta alkaen 1880-luvulla muistuttamaan jotain muuta kuin mitä ne itse asiassa ovat, siis erilaisisiin valepukuihin. 

Vanhimmat välineet pyrittiin saamaan huomiota herättämättömiksi esimerkiksi tekemällä niistä pienten pakettien näköisiä tai upottamalla ne vaikka knallihatttuun. Myös kirjan muotoon tehtiin salakuvaus-kameroita. Useimmiten ne olivat rakenteeltaan hyvin yksinkertaisia, yhden suljinajan ja yhden aukon pelkistettyjä kuvausvälineitä. Tarkoitus oli saada kohde kuvaan ilman että tämä tiesi sitä.

Yksi varhaisimmista valepukumuodoista oli liivin tai takin alle piilotettava kamera, jonka optiikka pilkisti napinlävestä. Mainio ja kohtalaisen yleinen esimerkki tällaisesta välineestä on yhdysvaltalaisen Robert Grayn vuonna 1885 suunnittelema kamera, jonka patentin hän myi 1886 Carl Stirnille ja jonka tuotanto aloitettiin 1886 lopulla Berliinissa mallinimikkeellä ”CP Stirn's Patent Concealed Vest Camera”.

Stirn teki näitä Vest-kameroita 1886–1892 kuutena toisistaan hieman poikkeavana mallina. Siinä oli halkaisijaltaan viiden tuuman lasilevy, jolle saatiin kuusi valotusta neljän sentin pyöreinä negatiiviotoksina. Kameroita tehtiin yhteensä yli 18 000, joten mitään erityisiä harvinaisuuksia ne eivät ole. Toki ne ovat myös kysyttyjä, joten collectibled.com-sivuston hintahaitari venyy 2000 eurosta kuuteen tuhanteen. Korkein hinta irtoaa vain mint-kuntoisesta ja alkuperäisen puulaatikon kanssa.

Hienostuneimpia virityksiä lienee ollut Ben Akiba -salakamera, joka oli konstruoitu kavelykepin kädensijaan. Nikkelöidyn messinkirungon sisään oli upotettu kamera, joka otti filmille 20 kuvaa. Negatiivikoko oli 1,3 x 2,5 senttiä. 

Keppikamera oli saksalaisen Emil Kronken patentti vuodelta 1902, ja sitä valmisti vain vuonna 1903 berliiniläinen A. Lehmann. Tuotanto jäi vähäiseksi, joten hinta on taivaissa: Peter Coelnin www.coelncameras.com myy yhtä erinomaisessa kunnossa olevaa kappaletta 13 800 eurolla, mikä on jopa alakanttiin. Näitä Ben Akiba -keppejä liikkuu myös väärennöksinä.

Hieman modernimpi ajatus oli tuunata kamera muistuttamaan metallikuorista taskukelloa. Kelloa muistuttavan pyöreän rungon sisään saatiin kätevästi mahdutettua filmi- ja kuvauskoneisto, ja valmistajiakin oli useita. Optiikka oli kätketty viritysnuppiin. 

Tunnetuimpia taskukamerakelloja oli englantilaisen Houghtonin Ticka, jota tehtiin vuosina 1904–1915. Tickan suunnittelija oli ruotsalainen Magnus Niéll (1872–1962), joka oli tunnettu 1800- ja 1900-luvun vaihteen kamerasuunnittelija. Ruotsalaisesta syntyperästään huolimatta Niéll opiskeli Saksassa ja työskenteli niin Lontoossa, Kölnissä kuin New Yorkissakin.

Kameroita on mahdutettu kelloihin vielä 1980-luvullakin, ja nykyään älykellon ja digikameran yhdistelmä ei ole poikkeuksellinen. Hienoimpia ja kysytyimpiä kamerakelloja on vuoden 1949 Steineck, jonka mukana on useimmiten myös tyylikäs myyntikotelo. 

Kameran mahduttaminen tolkullisen näköiseen sormukseen oli hankalaa, mutta sitäkin on kokeiltu: italialainen Gian Paulo Ferro tyylitteli kullatun G.F. -sormuskameran vuonna 1981, ja uusitut mallit tulivat rajatuille markkinoille 1982 sekä 1984. Viimeisenä vuonna runko ei ollut enää kullattu, vaan musta. Määrät olivat vähäisiä ja hinta on nykyään sen mukainen: 2000– 6000 euroa. Turuilta ja toreilta näitä ei löytyne, koska esimerkiksi mustaa mallia tehtiin vain 36 kappaletta.

Kellokameroiden lisäksi 1900-luvun alussa tehtiin myös paljon salakuvausvälineitä, jotka muistuttivat kiikaria. Useimmiten niissä oli 45 asteen kulmassa oleva peili, jonka avulla voitiin kuvata huomiota herättämättä sivuun näennäisestä katselusuunnasta. 

Collectiblend.com-sivusto listaa useita kymmeniä erilaisia kiikarikameroita 1900-luvun alusta 1980-luvulle. 1950-luvulta lähtien kyseessä on useimmiten kuitenkin ollut kiikari, jonka yhteyteen on vain kombinoitu pienikokoinen filmikamera, 1970- ja 1980-luvulla 110-kokoa. 

Asetta muistuttavia kameroitakin riittää: tarkoitus oli joskus vain tavoitella aseen ulkonäköä, mutta joskus myös harjoitella nopealiikkeisen kohteen kuvausta filmille. Tällöin simuloitiin tähtäystä oikealla tuliaseella.

Kynäkameroitakin tehtiin useita eri malleja. Toki ne olivat melkoisen tuhteja todellisiksi kyniksi, eikä valepukua ollut järin hankala tunnistaa. Kynäkameroita on tehty myös digikaudella. 

Koska tupakointi oli yleistä, niin kameroita kätkettiin myös savukkeen-sytytintä muistuttaviin runkoihin. Harvemmin on kokeiltu myös savukerasiaan upotettua kameraa, joista tunnetuin lienee neuvostoliit-tolaisen Kiev Vega 303 -pienoiskameran upottaminen John Player -savukerasiaan. Aluksi näitä 1978–1988 valmistettuja salakameroita luultiin KGB:n tilaustyöksi, mutta nykytiedon mukaan niitä on tehty myös Puolaan muuhunkin kuin agenttikäyttöön. 

Valepukukameroiden hintahaitari liikku useimmiten hintataulukon yläpäässä, mutta kohtuuhintaisiakin välineitä löytyy muutamalla satasella. 

Kelvollisen kokonaiskatsauksen kätkettyihin kameroihin antaa sivusto https://www.pimall.com/nais/pivintage/smcameras.html, mutta sekin käsittelee enimmin pienoiskameroita, ei niinkään kameroita valepuvussa. Myynnissä näitä salakameroita on eniten sivustolla www.coelncameras.com hakusanoilla “Miniature & Spy Cameras”. 

Valepuisten kameroiden joukkoon lasketaan usein myös Minoxin pienoiskamerat, mutta ne olivat sitä vain kokonsa puolesta. Tikku-maisen rungon saattoi kätkeä helposti vaatteisiin tai käsilaukkuun, ja Minoxeja todella käytettiin ainakin toisen maailmansodan aikana salaiksi luokiteltujen asiakirjojen kuvaamiseen. Mutta varsinaisia valepukukameroita ne eivät olleet. 

Digikautena 2000-luvulla kaikki muuttui, kun alle sentinkin halkaisi-jaltaan olevat kamerat tulivat ensin huomaamattomaan videokuvauk-seen ja myöhemmin sekä valokuvaus- että videointitarkoituksiin lähes kaikkiin matkapuhelimalleihin. Valepukukamerat katosivat ja pienoisdigivälineet upottuivat lukuisiin eri älylaitteisiin. 

Hannu Sinisalo

Syyskuun kamerat 2021

Kaari vai kulma?

Kamerat muotoutuivat luonnostaan varsin kulmikkaiksi ja kantikkaiksi, koska niin lasi- kuin filminegatiivitkin olivat yleisimmin suorakulmioita.

Yhdysvalloissa syntyi kuitenkin 1930-luvulla teollisen muotoilun suuntaus, jota kutsuttiin englanniksi Streamline moderneksi ja ranskaksi Style paquebotiksi. Edellinen voidaan suomentaa virtaviivaiseksi modernismiksi ja jälkimmäinen valtamerialustyyliksi – koska virtaviivaisuus näkyi muun muassa 1932 vesille lasketun ranskalaisalus s/s Normandien suunnittelussa. 

Virtaviivaisuuteen eli Streamline-tyyliin kuuluivat vaakasuorat aaltomaiset kuviot ja pitkänomaiset kaarimuodot. Vaikka tämä näkyi ennen kaikkea junissa, autoissa sekä lentokoneissa, niin se ulottui myös arkisempiinkin käyttöesineisiin kuten radioihin, puhelimiin, täytekyniin, keittiökoneisiin – ja kameroihin. Inspiraatioita haettiin aerodynaamisesta suunnittelusta, mutta samalla se oli myös vastakohta ajoin kulmikkaallekin funktionalismille – toiselle 1930-luvun teollisen muotoilun koulukunnalle. 

Hyvä esimerkki Streamline-tyylistä on Kodakin Bantam Special -kamera, jota valmistettiin USA:ssa vuosina 1936–1948. Sen suunnitteli tunnettu yhdysvaltalainen teollinen muotoilija Walter Dorwin Teague (1883–1960). Mustaksi emaloidussa metallirungossa on selkeä vaakalinjaus ja kaaria kulmien asemesta. Sitä tehtiin kahtena versiona: 1936-1940 Compur Rapid -sulkimella ja 1941–1948 Supermatic-sulkimella. Bantam Specialia on pidetty yhtenä maailman kauneimmista kameroista. 

Englantilaisen Coronetin bakeliittinen Vogue lanseerattin markkinoille samana vuonna 1936 kuin Bantam Special, ja mainoksen mukaan se oli tulevaisuuden kuvausväline niille, jotka ymmärsivät silloisen nykyhetken modernismia. 

Virtaviivaiseen muotoiluun siirtyi useitakin kameranvalmistajia 1940- ja 1950-luvulla. Hyvä esimerkki on yhdysvaltalainen Argus Minca 28, joka oli tuotannossa 1947–1948. Kaarilinjojen lisäksi koko kamera on ikään kuin pullistunut saumoistaan hävittäen kaikki kulmikkuuteen viittaavat piirteet. Samoja linjoja toistavat myös saksalaisen Baldan Baldessa-mallit, joita tehtiin vuosina 1957–1967.

Yläreunan korostettu kaarilinja näkyy ehkä selvimmin Altheimer & Baerin bakeliittirunkoisessa Photo-Craftissa, jota valmistettiin USA:ssa 1950–1952. Sen sijaan Arguksen mallissa A3 ylälinja on hienovarai-sempi – ja metallia. Tämä Argus oli tuotannossa 1940–1942. 

Suomalaisille tutuimmaksi Streamline-tyylin kameroista lienee tullut Walter Henningin suunnittelema itäsaksalaisen Weltan Penti, joka tuli markkinoille vuonna 1958 Welta Orix -nimellä. Se muuttui jo seuraavana vuonna 1959 Welta Pentiksi, jota tehtiin vuosina 1959–1965 useina väriversioina. Yleisyys selittynee sillä, että tuontirajoitusten vuoksi DDR:stä oli helpompi saada kameroita Suomeen kuin useista länsimaista.

Kokonaisuutena tyylikkäimpiä Streamline-kameroita oli brittiläinen Corfieldin Periflex. Se oli tuotannossa useina malleina vuosina 1953–1961. Kaikki Periflexissä on pyöreätä ja kaarevaa lukuun ottamatta etsimen rajausreunaa. 

Varsinaiset huippumerkit eivät Streamlineen lähteneet lukuun ottamatta varhaisimpia sveitsiläisen Pignonsin Alpa Reflex -malleja vuodesta 1942 aina 1960-luvun puoliväliin asti. Niiden taustalla oli tunnetun kamerasuunnittelija Jacques Bogopolskyn (1895–1962) design. 

Kokoelman rakentaminen tyylisuunnan perustalle ei ole vielä kovin yleistä, mutta maailmalla tämä suuntaus on reilussa kasvussa. Taloudellisestikaan se ei ole tolkuttomasti kukkarolle käyvää, ja hienoja esimerkkimalleja markkinoilla riittää 1940–1960-luvulta. 

Altheimer & Baerit, Argukset, Baldessat, Coronetit ja Pentit näkyvät liikkuvan markkinoilla joillakin kympeillä. Bantam Specialin tai Corfieldin Periflexin saa muutamalla satasella. Alpa Reflexit ovat poikkeus, koska teknisesti ja keräilyhaluttavuudeltaan huippuluokan kameroina ne kustantavat tuhatlappusen tai kaksi.

Hannu Sinisalo

Elokuun kamerat 2021

Italialaista muotoilua

Italialainen design on kuuluisa autoista, moottoripyöristä, huone-kaluista, käyttöesineistä ja vaatetuksesta. Mutta tasoa löytyy myös kameramuotoilussa.

Collectiblend-sivusto listaa yli 50 italialaista kameravalmistajaa, joista tosin suuri osa joko teki tavanomaisia puurunkoisia lasilevykameroita 1880-luvulta 1900-luvun alkuun tai sitten 1900-luvun alkukymmeninä sangen perinteisiä rullafilmille tai pienehköilllle lasilevyille tarkoitettuja kokoontaitettavia paljekameroita. Alkutaipaleessa ei siis ollut mitään erityistä.

Tilanne muuttui, kun vaihto-optiikkaisen mittaetsinkamera Leican mukaelmat tulivat kuvioihin 1940-luvun lopulla. Oikeastaan Italiassa ei voi puhua Leican kopioista, vaan mukaelmista: lähes kaikissa Italiassa valmistetuissa malleissa oli tunnistettavaa ja omaleimaista muotoilua sekä jopa omintakeisia teknisiä ratkaisuja.

Näitä mittaetsinkameroita olivat muun muassa moottoripyörä-maailmassa paremmin tunnetun Ducatin Sogno, Industria Scientifica Ottican eli ISOn Reporter, Officine Galileon Condor, Gamman Perla, San Giorgion Janua, AFIOMin Kristall tai prototyypin asteelle jäänyt Borletti. Kukoistuskausi oli lyhyt: 1940-luvun lopulta 1950-luvun loppuun.

Koska muotoilunäkökulma oli italaisille tärkeä, maan kameratuotan-toon pujahti myös varsin erikoisia malleja. Näitä olivat jo 1920-luvun alussa rei’itettyä kinofilmiä käyttänyt Morsolinin Argus Brevettato, kaitafilmikameraa ulkoisesti muistuttanut Durstin Duca (1946-1951), Boniforti & Ballerion kulmikas keskikoon Kobell (1953) sekä kolmioptiikkainen Rectaflex (1952) – samankaltaiseen kiertolevyyn perustuva oli vielä järkäleimäisempi Tiranti Summa Report, johon palaan toisessa yhteydessä.

Kultapölykään ei ollut vierasta italialaisille. Ainakin C.O.M. Italian Luxiaa tehtiin vuonna 1949 kullattuna. Samoin Gamman II- ja III-malleja tunnetaan kullattuina vuosilta 1949-1958.

Tunnettuja muotoilijoita olisi hieno nimetä tässä yhteydessä, mutta heihin ei italialaisessakaan kamerahistoriassa ole juuri kiinnitetty huomiota. Gamman pääsuunnittelijat olivat veljekset Ireneo ja Silvano Rossi, Kristall-kameroiden design oli Domenico Chinaglian käsialaa, ja Rectaflexit kaavaili Telemaco Corsi. Muut suunnittelijat ovat ainakin toistaiseksi historian hämärissä.

Italia kunnostautui myös kansankamerarintamalla. Halvat ja yksin-kertaiset Ferraniat tulivat tunnetuiksi Suomessakin. Yleisin lienee ollut muovista ja alumiinista konstruoitu Ferrania Eura. Ferrania valmisti myös muitakin halpisnimikkeitä, kuten Alfa, Beta ja Delta. Toinen tunnettu halpakameratehdas oli Ferraniaan alkuhistorialtaan limittyvä Bencini, jolla oli vuosina 1937-1983 lähes sata eri mallia. Stereo-kuvauspuolella tunnettiin myös kohtuullisen hintainen ISOn Duplex, joka oli tuotannossa vain vuonna 1956.

Italialaiset kamerat eivät pärjänneet hintakilpailussa japanilaisille, ja niinpä tuotanto alkoi tyrehtyä 1960-luvulla. Kansankameroiden tuottajat sinnittelivät pisimpään: Ferrania selvisi 1980-luvulle Solaris-kertakäyttökameralla, mutta ilman suurempaa menestystä. Myös Bencini teki viimeiset kameransa 1980-luvun alussa.

Digimaailma tukahdutti loputkin. Viimeisenä italialaisen muotoilun tuulahduksena voi pitää Olympuksen syvänpunaista Ferrari-mallia vuodelta 2004, joka syntyi Olympuksen sponsoroidessa Ferrarin formulatallia.

Hintataso vaihtelee, ja Ferranian kameroita saa kympillä tai parilla, mutta hienot italialaiset mittaetsinkamerat maksavat tuhansia. Yleisimpien ja halvimpien mallien saatavuus on hyvä, ja niitä on melkoisesti www.ebay.com -sivustolla. Hinnakkaampia hankintoja voi tehdä www.leitz-auction.com -huutokaupasta tai joskus myös vintageen erikoistuneelta www.etsy.com -sivustolta. Suomalaista tori.fi tai huuto.net -sivustoa vastaa italiassa www.subito.it. Käyttökieli on tosin italia.

Kohtuullinen katsaus Italian merkittävimpään kameratuotantoon löytyy sivustolta http://www.cjs-classic-cameras.co.uk/other/italia.html⁠⁠⁠⁠⁠⁠⁠

Hannu Sinisalo

Heinäkuun kamerat 2021

Tulkoon valkeus, Fiat lux

Kuvatessa on harvoin liikaa valoa, yleensä valon puute on ongelma varsinkin sisätiloissa.

Alkuaikoina filmit tai lasilevyt olivat herkkyydeltään hitaita, optiikan aukot suhteellisen pieniä, eikä vakaajia tunnettu, joten valoa oli luotava keinotekoisesti.

Ensimmäinen apu saatiin voimakkaan välähdyksen tuottavasta magnesiumista. Edward Sonstadt aloitti kokeilut magnesiumlangalla 1862, ja pari vuotta myöhemmin langasta tuli kaupallinen tuote valokuvaajille. Käyttö oli kuitenkin hankalaa epävakaan valomäärän ja savun vuoksi.

Adolf Miethe ja Johannes Gaedicke kehittivät 1887 magnesiumin sekä kaliumkloraatin sekoituksesta salamavalojauheen, jota myytiin tuotenimellä Blitzlicht. Pienten parantelujen jälkeen siitä saatiin kirkkaan sekä nopean välähdyksen tuottava jauhe, jota käytettiin yleisesti lamppusalamoiden yleistymiseen saakka, jopa 1950-luvulle.

Jauhetta varten valmistettiin sinänsä yksinkertaisia metallisia pitimiä, joissa oli vaakataso magnesiumille, pidinvarsi sekä kipinän joko mekaanisesti tuottava raapaisulaite tai sähköinen laukaisin.

Lukuisat tehtaat tuottivat jauheita. Yksi oli suomalainen Pikro, joka oli tunnetumpi erilaisten ilotulitteiden – kuten sädetikkujen - ja räjähteiden valmistajana.

Välähdysvalon luominen yksinkertaistui, kun ensimmäiset lamppu-salamat tulivat markkinoille. Perusmalli oli 1929 esitelty hehkulampun kokoinen ja E27-kierrepohjainen saksalainen Vacublitz. Yhdysvaltalainen General Electric tosin väitti kehittäneensä salamalampun jo vuonna 1927. Lamppu oli hapella ja alumiinifoliolla täytetty polttimo, joka sytytettiin paristovirralla. Myöhemmin lamput täytettiin hyvin ohuella zirkonium-, magnesium- tai alumiinilangalla.

Lamppusalamoita marssitettiin nopeasti markkinoille, mutta ongelma oli saada salama sykroniin sulkimen kanssa. Aluksi salamat olivat joko kamerakohtaisia tai kiinteästi kamerarunkoon rakennettuja.

Näyttävimmät lamppusalamat tehtiin sangen yksinkertaisiin laatikkokameroihin. Näitä, kuten Regal Flash Master ja Spartus Press Flash, markkinoitiin ”ammattimaisina” ja usein Press-etuliitteellä. Ne muistuttivatkin kaukaa katsoen pressikameroita, mutta aika- ja aukkoasetuksia ei juuri löytynyt. Ehkä tymäkkää lamppusalama-kameraa käyttävä saattoi ajatella saavansa pienen osan lehtikuvaajan statuksesta?

Irralliset kamerakohtaiset lamppusalamat oli usein tyylitelty itse kameran muotoihin ja väreihin. Näin saatiin hienoja kokonaisuuksia, jotka ovat myös nykypäivän keräilykohteita – mutta vain siis kameran ja siihen suunnitellun salaman kombinaationa.

Näitä myytiin usein koreina pakkauksina, joissa oli kuvausvälineen lisäksi kamerakohtainen salamalaite, kohtuullinen määrä salama-lamppuja sekä filmirulla tai pari. Esimerkiksi Kodak tuotti pakettia Starflex-nimisenä.

Mitään suuria massamenestyksiä näistä ei kuitenkaan tullut: hehkulampun kokoiset kertavälähdyssalamat olivat harrastajille kalliita ja valon määrä oli ylimitoitettu.

Sulkimen yhteyteen rakennettu yleissynkroni salamalle tuli ensimmäisenä Plaubel Makinaan 1949 ja sen jälkeen hyvin nopeasti muihinkin ammattikameroihin sekä kalliimpiin harrastajavälineisiin.

Kun huomattiin, että harrastajat kuvasivat salamalla oikeastaan vain muutaman metrin etäisyydeltä, pieneni salamalamppujen kokokin. Hinta putosi, kierrekannan tilalle tuli pistokanta, ja värikuvauksen yleistyttyä lampun lasi värjättiin sinertäväksi päivänvalon värilämpötilan mukaisesti. Harrastajakameroihin voitiin istuttaa jopa kiinteä lamppu-salama pienine reflektoreineen.

Käyttöä helpottamaan luotiin usean lampun peräkkäisen väläytyksen mahdollistavat salamakuutiot ja lamppuliuskat - Magic cubet sekä Flip flashit.

Ammattikuvaajat olivat kuitenkin siirtyneet jo 1950-luvulla elektroni-salamoihin, joissa oli välähdysputki. Ne toimivat akkuvirralla, ja akkuineen press-paketti salamapäineen saattoi painaa yli kymmenen kiloa.

Elektronisalamat siirtyivät hiljakseen harrastajakameroihin: Voigtländerin Vitrona vuodelta 1964 oli mitä todennäköisimmin ensimmäinen, jossa oli sisäänrakennettu elektronisalama. Salaman paristot ja osa elektroniikasta olivat pistoolityyppisessä kahvassa, joka kiinnittyi bajonettiin kameran alle. 

Onko salamalaitteista keräilykohteiksi? Magnesiumjauhekauden välineet ovat yksinkertaisia, variaatioita ei juuri ole eikä siten keräilypotentiaaliakaan. 

Kameran ja kamerakohtaisen salaman yhdistelmät ovat kyllä maailmalla kysyttyjä, mutta eivät oikeastaan itse salamalaitteen vuoksi, vaan siksi, että salama täydentää kameraa. Mielellään kokonaisuus on alkuperäispakkauksessa ja kunnoltaan virheetön. 

Westlichtillä eli nykyisellä Leitz-auctionilla on ollut salamalaitteita parikymmentä yhteensä 38 huutokaupassa 20 vuoden aikana. Lähinnä ne on myyty kameroiden oheislaitteina, jolloin ne ovat lisänneet kokonaispaketin hintaa.

Ebayssä Leitzin lamppusalamalaitteet maksavat noin sadasta eurosta 350 euroon, joka onkin sitten New Yorkissa 1939 valmistettu Leitzin malli Blitz VI laatikkoineen. Rolleiflexin Rolleiflashin hinta ei ole selvästikään vakiintunut, koska se vaihtelee parista kympistä noin sataseen. Pienistä vintage-lamppusalamoista - kuten sinänsä nätistä Agfa Tullystä – pyydetään kymmenisen euroa. Yleisesti voi sanoa, että tarjontaa ei ole järin paljon, mutta kysyntää vielä vähemmän. 

Hyvä johdatus salamavalon maailmaan on englanniksi

https://photography.tutsplus.com/articles/a-brief-history-of-photographic-flash--photo-4249

ja suomeksi Ossi Asikaisen teksti ”Keinovaloa avuksi” fmp.fi-sivustolla

https://www.valokuvataiteenmuseo.fi/fi/tietopalvelut/tietoa-ja-oppaita/lehtikuvaajan-valineet-1800-luvulta-1900-luvun-loppuun/keinovaloa

⁠⁠⁠⁠⁠⁠⁠
Hannu Sinisalo

Kesäkuun kamerat 2021

Naisille, erityisesti

Miksi Contessa-Nettelin vuosina 1919-1926 valmistamassa Piccolette-paljekamerasssa on sirot jugendin muodot, kaarelle taivutettu etulauta, hennot saksituet, krakeloitu maalipinta ja jopa tyyppinimi jugendtyylisellä tekstifontilla?

Oliko kyseessä erityiselle kohderymälle markkinoitu kameramalli? Vastaus löytyy Contessa-Nettelin vuoden 1925 luettelon kannesta: Piccolette oli suunnattu erityisesti naisille, ja siroutta ajateltiin myynti-valttina.

Tavallisimmin kamerat jaoteltiin aloittelijoiden, harrastajien, puoli-ammattilaisten ja täysammattilaisten välineisiin. Naisia oli ateljee-kuvaajina runsaasti jo 1800-luvulla, mutta nyt yritettiinkin saada naiset mukaan aloittelijoina tai harrastajakuvaajina. Toinen ryhmä, jolle kameroita suunnattiin, olivat partiolaiset: scout-kameroita myytiin Yhdysvalloissa ja Britanniassa 1910-luvun alusta aina 1950-luvulle kymmeninä versioina.

Naisille suunnattujen kameroiden suunnittelu oli sinänsä tarpeetonta, sillä he kuvasivat usein siinä missä miehetkin – etenkin juuri Yhdysvalloissa ja Britanniassa. Tarkoituksena oli lisätä naiskuvaajien määrää myös muissa maissa.

Kodak lanseerasi markkinoille vuonna 1926 Vanity-sarjan pienet paljekamerat, joiden muotoilussa kiinnitettiin ensin huomiota värivalikoi-maan. Vanityja sai sinisinä, vihreinä, punaisina, ruskeina ja harmaina. Vuonna 1929 Vanityt pakattiin myyntilaatikkoon, johon kuuluivat myös meikkipeili, puuterirasia sekä huulipunapidin. Vanity-paketti ei kuitenkaan kantanut kauan, vaan sen tuotanto lopetettiin jo vuonna 1933. Ehkä nimikään Vanity, suomeksi Turhamaisuus, ei osunut.

Länsisaksalainen Petie-pienoiskameroiden valmistaja Walter Kunik palasi aiheeseen Petie Vanity sarjallaan vuonna 1956. Puuterikotelo, peili sekä huulipunapidike olivat nyt osa kamerakoteloa, ja värivalikoimaa laajennettiin kultaan sekä marmoroituihin maalipintoihin. Petie-kameraa myytiin myös naisten käsilaukkuun upotettuna, koristeelliseen savukkeensytyttimeen ympättynä sekä soittorasiakokonaisuutena. 

Yritykset eivät saaneet vastakaikua, ja Petie Vanitykin häipyi historian kuriositeetiksi jo samana vuonna. 

Näitä Vanity-tyyppinimellä markkinoituja meikki- ja kamerakokonaisuuksia tekivät myös yhdysvaltalainen Ansco vuosina 1928 ja 1950 sekä neuvostoliittolainen Kiev vielä 1980-luvulla nimellä Kiev Vega 2 Vanity set.

Äärimmäisyyksiin meni saksalainen Certo alligaattorinahkaista ja lyyranmuotoista käsilaukkua muistuttavalla Damen-Kamera -mallillaan, jota kokeiltiin vuonna 1906.

Damen-Kameran historia on jäänyt hieman hämäräksi: Sitä myytiin kahdessa koossa – 6 x 9 ja 9 x 12 sentin levyille - ja kolmella nimellä: Saksassa Damen-Kamerana ja Hesekiel Pompadourina sekä Isossa-Britanniassa nimellä Ladies Gem. Kokeiluiden on arvioitu jääneen viiteen valmistettuun kappaleeseen, mutta lukumäärä lienee todellisuudessa huomattavasti suurempi, todennäköisesti kymmeniä

Vaikka jokaikinen näistä naisille suunnatuista kameramalleista Piccolettea ja Kodakin Vanitya lukuun ottamatta oli kaupallisesti totaalinen floppi, niin Minolta lähti leikkiin vielä vuonna 1983 tilaamalla tunneltulta ranskalaiselta muotisuunnittelija Andres Courregesilta (1923-2016) kuoret kiekkokameraan Minolta Disc-7. Kahdesta erilaisesta (mallit AC-101 ja AC-301) ja sinänsä tyylikkäästä sekä moder-nista lopputuloksesta huolimatta nämä Courreges-kameratkin jäivät myynniltään vaatimattomiksi.

Mitä kaikista yrityksistä jäi käteen? Kaupallisesti ei juuri mitään: myyntiä olemattomasti, parhaimmillaan vähän.

Vähän tarkoittaa harvinaista, ja siitä syystä keräilyarvot ovat pompanneet korkeiksi. Collectiblend.com sivuston mukaan toteutuneissa huutokaupoissa on Kodakin ja Minoltan mallit saanut muutamalla satasella sekä Kunikit, Anscot ja Kievit tuhannella tai parilla, ja Certon Damen-Kamerasta pitää kaivaa useampi kymppitonni. 

Hannu Sinisalo

Toukokuun kamerat 2021

Musta laatikko

Aloitin muotoiltujen design-kameroiden kokoelman yksinkertaisimmasta päästä: musta laatikko on musta laatikko. Siis laatikkokamera.

Kodakin eli Eastman Kodak Companyn Hawk-Eye 2C, jota valmistettiin 1924-1934, on niin primitiivinen kuin kamera voi olla. Musta laatikko tukevasta pahvista, päällykset mustaa nahkajäljitelmää, nahkainen musta kahva kameramallin logolla, yksi etsin, yksi aukko, yksi valotusaika, yksilinssinen meniscus-optiikka. Takaosa aukeaa 120-rullafilmille.

Pahvi-, puu- tai metallirunkoisia ja myöhemmin bakeliittisia malleja tuotettiin liukuhihnalta harrastajille 1890-luvulta aina 1950-luvulle. Rullafilmin tulo markkinoille 1888 räjäytti laatikkokameramarkkinat.

Ensimmäisenä ehti Kodak tunnuksettomalla 6x6 filmikoon mallillaan kesäkuussa 1888, kun alkuperäinen rullafilmin keksijä David Houston oli lisensioinut patenttinsa George Eastmanille.

Laatikkokameroita tehtailtiin sadoissa tuotantolaitoksissa, ja niiden lukumäärä lienee ollut kymmeniä jollei satoja miljoonia. Mustien laatikoiden merkitys on siinä, että ne antoivat tavalliselle kansalaiselle mahdollisuuden kuvata omaa elämänpiiriänsä ilman teknisiä erityistaitoja ja rahatukkoja.

Onko näitä sitten mitään mieltä kerätä? Maailma tuntuu olevan täynnä mustia laatikoita, joita kukaan ei halua.

Ei aivan näinkään. Netissä on Facebookissa oma Box camera collectors -sivusto, jossa on tuhatkunta jäsentä.

Jos rakentaa kokoelman laatikkokameroista, keskeistä on punaisen langan löytäminen. Idea tekee kokoelman: yksi valmistaja tai yksi valmistusmaa tai värivariaatiot tai art deco -tyyli tai teemaetulauta tai maahantuojaleimat. Ja niin edelleen.

Mustaan laatikoon kyllästyttiin jo 1920-luvulla, ja päällisiin alkoi ilmestyä värivariaatioita: punaisia, sinisiä, vihreitä ja ruskeita. Värillisten laatikkokameroiden määrä on rajallinen.

Laatikoiden etulaudat saivat myös erilaisia kuviointeja 1920-luvulta lähtien. Art deco -geometriaa näkee suhteellisen usein. Erilaisia teemaetulautoja on omistettu esimerkiksi maailmannäyttelyille, partiolaisille, tunnetuille henkilöille kuten George Washingtonille, merkittäville rakennuksille kuten Capitol Hillin kongressitalolle tai fiktiivisille sankareille Mikki Hiirestä Hopalong Cassidyyn.

Laatikkokameroista löytyy myös perusboksia teknisesti monimutkai-sempia versioita. Joihinkin maahantuoja tai vähittäismyyjä on lisännyt omat merkkinsä: Suomeenkin 1930-luvulla tuodusta Kodak Hawk-Eye-Major 620:stä löytyy neljä erilaista Näpsä-merkkiä.

Mallien nimikylteissä on myös omaa hauskuuttaan, jos sille tielle lähtee: kaikkea löytyy Majesticistä Darlingiin.

Laatikkokameran muotoilijan selville saaminen on hankalaa. Ainoastaan Kodakin Beau Brownien designeri Walter Dorwin Teague (1883-1960) tunnetaan hyvin. Teague oli arkkkitehti ja teollisuusmuotoilija, joka suunnitteli muun muassa Fordin osaston 1939-40 New Yorkin maailmannäyttelyyn sekä Steinway-flyygeleitä.

Hinta on myyjän ja ostajan välinen sopimus, mutta parhaiten osviittoja antaa sivusto www.collectiblend.com, joka on listannut lähes kaikki tunnetut kameramallit. Collectiblendillä on kolme hintakategoriaa kunnon mukaan: keskiverto, erittäin hyvä ja uusi. Sivusto ilmoittaa myös kunkin kameramallin kaikki toteutuneet (!) huutokauppahinnat vuodesta 2000. Myyntien kuntoluokitukset ovat A-B-C +/- -tarkennuksineen.

Collectiblendin tarkkuutta osoittaa, että esimerkiksi Kodakin Hawk-Eye -malleja on noin 80. McKeownin painetusta luettelosta niitä löytyi 36.

Keskivertokin kunto tarkoittaa laatikkokamerassa sitä, että päälliset ovat ehjät, nurkissa ei ole kulumajälkiä, hihna on alkuperäinen rispaantumattomine kiinnitinkohtineen sekä etsimen tai etsinten tähyslasit ovat paikoillaan.

Laatikkokamerat ovat yleisesti sangen edullisia, mutta täyskuntoiset ja erikoisemmat mallit liikkuvat satasissa, eivät kympeissä. Laatikoiden viehätys on siinä, että hyvin suunnitellen niistä voi rakentaa kiinnostavia kokonaisuuksia. Ja opettivathan ne kansan kuvaamaan.

Hannu Sinisalo

Huhtikuun kamera 2021

LEICA M3 

Miten syntyi mestarivalokuvaajien Alfred Eisenstaedt, Alexander Rodchenko, Robert Capa, Henri Cartier-Bresson, Vilho Setälä, Seppo Saves ja Caj Bremer suosima työkalu? 

Oskar Barnack rakensi 1913-14 kaksi Ur-Leicaa. Tavoitteena oli ensin väärinvalotusten vähentäminen elokuvauksessa tekemällä valotuskokeita. Toisaalta haaveissa oli senaikaisia 5x7” (13x18) välineitä kevyempi varustus patikkaretkien harrastelukuvauksiin. 

Ur-Leicojen sulkimessa oli 2 valotusaikaa, 1/40 ja 1/20, vastaten elokuvakameran sektorisulkimen toimintaa. Kuvakooksi valikoitui 2x elokuvaruutu eli 24x36 mm. Vajotettavan objektiivin valovoima oli 1:4,5. Objektiivi piti peittää sulkimen virityksen ajaksi. 

Barnackin lisäksi Ernst Leitz II kuvasi Ur-Leicalla liikematkallaan USA:an keväällä 1914. Molempien kuvia on tallella. Lupaavista tuloksista huolimatta sodan syttyminen pysäytti kehitystyön.

Ankaran talouskriisin vallitessa 1924 Ernst Leitz II teki rohkean päätöksen uudenlaisen kameran valmistuksesta. LEItz CAmera esiteltiin 1925 Leizigin kevätmessuilla. Sen arvosta ja ominaisuuksista syntyi kiivasta keskustelua, mutta lopulta ”pienet negatiivit - suuret kuvat” idea hyväksyttiin. Alkoi uusi dynaaminen tapa kuvata, syntyi elävän elämän valokuvajournalismi. 

Seuraavat kehitysaskeleet olivat vaihto-objektiivit ja lisävarusteena myydyn etäisyysmittarin integroiminen runkoon - kytkettynä etäisyyssäätöön (Leica II). Sitten laajennettiin 1 - 1/20 s pitkiin valotusaikoihin (Leica III). Kierre-Leicat jatkoivat sarjana IIIa, IIIb, IIId, IIIc ja IIIf. Eniten valmistettiin kahta viimeistä. Leica IIIg tulikin vasta 1957-61 M-mallien rinnalle. 

Leican menestyksen takasivat Tri Max Bereckin suunnittelemat erinomaiset objektiivit: mm. Elmax, Elmar, Hektor, Summar ja Thambar. Tri Walter Mandler Leitzin Kanadan tehtaalla (alk. 1952) kehitti uusia lasilaatuja ja kuuluisat Summicron, Summilux, Noctilux ja Apo-Telyt objektiivit. 

Amerikan markkinoiden vetäessä Leitz kukoisti 50-luvulla. Japanin Nikon oli kylläkin kova haastaja - myös objektiivien laadussa. Leitzin vastaus tuli vuonna 1954 uuden Leica M3:n muodossa. Miksi ensimmäisenä M3 eikä M1? M tarkoittaa Mess-sucher, mittaetsin, ja 3 taas kolmea automaattisesti vaihtuvaa etsinkehystä 50, 90 ja 135 mm objektiiveille. 

Leica M3 oli siis täysin uusi konstruktio. Huomattavimmat parannukset kierrekameroihin verrattuna liittyivät nopeuteen tarkennuksen, filminsiirron ja objektiivin vaihdon suhteen. Nyt etsinkuva ja etäisyysmittari näkyivät saman okulaarin kautta. Etsimen suurennus oli 0,91x ja etäisyysmittarin kanta 62 mm. Etsinkuva oli käytännössä luonnollisessa koossa ja etäisyysmittarin tarkkuus peilikameroihin verrattuna alle 120 mm polttoväleillä ylivoimainen. Ongelmaan laajakulmarajausten puuttumisesta tarjottiin 35 mm objektiiveja etsinlisäkkeellä, joka pienensi suurennusta siten, että 35 mm kuva mahtui 50 mm kehykseen. Nurinaa syntyi objektiivin kömpelyydestä ja heikentyneestä etsimen kontrastista. 

Filminsiirto tapahtui kahdella vedolla pikasiirtovivusta. Filmin painikelevy oli lasia, joka saattoi aiheuttaa sähkönpurkauksillaan jälkiä negatiiviin. Tämä korjattiin metallisella painikelevyllä ja samalla siirryttiin yhden vedon pikasiirtoon. 

Objektiivin bajonetti on mestarityötä. Tukevia laippoja on neljä - joten kiinnitys vaatii vain 30° kierron. Yhden laipan pituus asettaa polttovälin mukaan etsinrajauksen. Sokkotoiminta onnistuu: peukalot objektiin lukkoon rungossa ja kohdistusnastaan objektiivissa, peukut vastakkain ja objektiivi uppoaa runkoon. Älykästä (ja muiden kopioimaa) suunnnittelua! 

Laajakulmaongelmaa helpotti 1958 markkinoille tullut M2, jota aluksi markkinoitiin huokeampana vaihtoehtona ilman itselaukaisinta ja automaattista kuvanlaskuria. Etsimen suurennus oli 0,72x ja näin saatiin 35 mm laajakulmarajaus mukaan. Muut kehykset olivat 50 ja 90 mm objektiiveille. 

Leica M3 oli tuotannossa vuoteen 1966 lukuunottamatta muutamia oliivinvihreitä armeijamalleja 1967-68. Sen korvasi M4, jonka tuotanto oli noin viidesosa M3:n luvuista. Vasta 1984-99 tehty läpimittaava M6 ylsi samanlaiseen suosioon. 

Leica M3 seuraajineen hallitsi mittaetsinmaailmaa 1990-luvun alkuun. Pientä vastusta antoivat japanilaiset Kyocera (Yashica) Contax G1 ja G2, Konica Hexar RF ja Cosinan Zeiss Ikon ZM ja vähän myös Cosinan Voigtländer Bessa-sarja Tyrmäys tuli digilisaation myötä. Maailmalla - ja meilläkin - hinnat ovat taas nousussa. 

Esko Putus 

Maaliskuun kamera 2021

NIKON F

Nippon Kogaku K.K. perustettiin 1917 yhdistämällä kolme pientä optista pajaa. Tammikuussa 1921 apuun saatiin 8 saksalaista asiantuntijaa. Nikon valmisti mikroskooppeja ja muita optisen alan tuotteita. Yhtiö paisui 23000 työntekijän ja 19 tehtaan jättiläiseksi.

Vuonna 1948 aloitettiin kameratuotanto amerikkalaisten miehittäjien organisoitua yhtiön siviilituotantoon. Tehtaita jäi aluksi jäljelle yksi ja työntekijöitä noin 1400.

Nikkor objektiivit olivat tuttuja jo 1930-luvulta. Vuodenvaihteen 1945-46 aikaan aloitettiin oman kameramallin kehittäminen. Ehdolla oli 6x6 kaksisilmäinen ja 35 mm mittaetsin-järjestelmäkamera. Jälkimmäinen valittiin.

Vahvasti Contax-vaikutteinen ulkoasu hämää. Nikon I oli sulkimeltaan ja etäisyysmittariltaan Leicakopio mutta tarkennusmekanismi ja objektiivin kiinnitys kopioitiin Contaxista. Kuvakoko oli 24x32 mm, joka oli hieman liian pitkänomaista kinoruutua (2x elokuvan 24x18 mm) fiksumpi.

Seuraavan Nikkon M:n kuvakoko oli 24x34 mm. Sekään ei kelvannut kenraali McArthurille, joka halusi saada Kodachromensa valmiiksi kehystettynä.

Nikon S oli ensimmäinen USAan viety malli. Sitä valmistettiin vv. 1951-54 noin 35000 kpl. Se sai mainetta Korean sotaa kuvanneiden LIFE-reporttereiden käytössä - senjälkeen kun David Douglas Duncan oli saatu kokeilemaan Nikkor objektiiveja.

Nikon S2 tuli markkinoille joulukuussa 1954. Siinä oli jo mm. 1:1 etsin - kuten samana vuonna julkistetussa Leica M3:ssa. Tuotantomäärä 1954-58 oli kunnioitettavat 56000 kpl.

Nikon SP ja S3 päättivät mittaetsinkauden. Veteraanisuunnittelija Masahiko Fukeda ja muotoilusta vastaava Yusaku Kamekura olivat jo täysillä kiinni ensimmäisen yksisilmäis-Nikonin suunnittelussa. - Lähtökohdaksi otettiin SP, joka kuvaannolisesti sahattiin keskeltä poikki ja lisättiin siihen huolella suunniteltu peilikammio. Vaatimuksena oli tehdä yksisilmäinen ilman tyypin haittapuolia, mm. käytön hitautta. Mittaetsinkameroiden ongelmat yli 135 mm teleiden kanssa ratkesivat myös - enää ei tarvittu kömpelöitä lisäke-peilietsimiä.

Nikon F oli valmis vuonna 1959. Se sai alusta alkaen valtavan suosion ja kuuluu sodanjälkeisen ajan merkittävimpiin kameroihin - Leica M3:n ja Rolleiflexin ohella. Se on myös kamera, joka muutti lopullisesti käsityksen japanilaisten tuotteiden laadusta ja kestävyydestä ammattikäytössä.

Se myös aloitti 35 mm kameroiden yleistymisen lehtikuvaajilla. Nikon F:n mullistavin ominaisuus oli kirkas etsin, joka näyttää täydet 100% kuvaruudusta ja jonka prisma ja tähyslasi ovat vaihdettavia. Tulevaisuuteen varauduttiin isolla (44 mm) objektiivin kiinnitysbajonetilla ja himmenninrenkaan valotusmittarietsimiin kytkeytyvyydellä. Himmennin oli täysautomaattinen, se siis avautui täydelle aukolle heti valotuksen tapahduttua. Nämä ominaisuudet tekivät kameran yhtä nopeaksi kuin mittaetsimelliset.

Vuonna 1962 tuli ensimmäinen Photomic CdS-valotusmittariprisma ja 1965 Photomic T CdS-läpimittauksella. Mittaprismat kytkeytyivät valotusaika- ja aukkosäätöihin ja mittaus tapahtuu täydellä aukolla.

Nikon oli myös moottoroidun filminsiirron pioneeri. Jo mittaetsin-ässissä oli kokeiltu moottoreita, SP:hen sen sai 1957 ja F-kameraan alusta alkaen. Vaihtoperä 250 kuvaa varten tuli myös tarjolle.

Japanilaiseen tapaan järjestelmä oli alusta alkaen hyvin täydellinen. Esimerkiksi objektiiveja tarjottiin polttovälit 21-1000 mm. Legendaarisia ovat esimerkiksi 2/50, 1,4/58, 2,5/105 ja 2,5/180 sekä retrofokus (”käännetty telerakenne”) laajakulmat, perspektiivinkorjauslaajikset ja peiliteleet.

200.000:s kamera valmistui 1965. Sen sai lahjaksi Nikonia puffannut amerikkalainen David Douglas Duncan. Jenkkilään tuli kutsu myös 1971 kun NASA tarvitsi kameroita Apollo 15 ohjelmaan. Nikon paransi näitä F-kameroita osa osalta avaruutta varten.

Suomen maahantuoja oli SVO, joka lienee asettanut Nikonin hieman Canonin edelle markkinoinnissaan. Hienoimmat kinarit maksoivat vuonna 1960 seuraavasti (mk):

Contarex, Planar 2/50 132.050,-

Leica M3, Summicron 2/50 123.700,-

Nikon SP, Nikkor 2/50 106.200,-

Nikon F, Nikkor 2/50 104.800,-

Nikon F siis nykyrahassa noin 2500,- euroa (Rolleiflex 2,8F valotusmittrilla n.1700,-). Muistelisin, että Jussi Pohjakallio oli Nikon F:n ensimmäisiä käyttäjiä.

Mistä Nikon F sai tyyppimerkintänsä? Teorioita on kaksi: suunnittelijan Fukeda nimestä tai reFlexsanan F-kirjaimesta (ärrän lausuminen on vaikeaa japanilaisille).

Nikon F kameroita on vielä aika hyvin tarjolla Suomessakin, samoin vanhoja Nikkoreita. Nämä kuuluvat ehdottomasti kamerakokoelman tärkeimpiin ja historiallisesti merkittävimpiin esineisiin. Yleensä ne myös japanilaistapaan toimivat.

Esko Putus

Helmikuun kamera 2021

CANON F-1

Canonin tarina alkoi kun Goro Yoshida vuonna 1932-33 purki Leica II kameran, joka maksoi hyvin ansaitsevan toimistotyöntekijän puolen vuoden palkan.

”Olin yllättynyt. Kameran sisällä ei ollutkaan mitään ihmeellistä - kuten timantteja - vaan osat olivat messinkiä, alumiinia, rautaa ja kumia. Miten näin halvoista materiaaleista koottu kamera voi olla niin tähtitieteellisen hintainen. Tulin vihaiseksi.”

Kolmikko Goro Yoshida, Saburo Uchida ja Takeo Maeda ryhtyivät laboratoriossaan kehittämään 35 mm mittaetsinkameraa. Prototyyppi sai nimen Kwanon. Ulkopuolisen rahoituksen turvin Uchida ja Maeda kehittivät protosta ensimmäisen Hansa Canon kameran. Se tuli myyntiin helmikuussa 1936.

Nippon Kogaku apunaan keisarillinen merimahti ja Mitsubishi-yhtiö maksoivat Carl Zeissille Tessar-tyyppisen objektiivin ja tarvittavan optisen lasin lisenssimaksut. Ensimmäinen Nikkor 3,5/5 cm valmistui joulukuussa 1934. Nikon toimitti objektiivin, sen kiinnitysbajonetin tarkennuskierteineen ja mittaetsimen Hansa Canoniin. Tässä vaiheessa kamera koostui osittain Contax ja osittain Leica -imitaatioista - kuten ensimmäiset Nikonitkin.

Canon ja Nikon olivat 1950-luvulla jo merkittäviä mittaetsinkameroiden valmistajia. Monet amerikkalaiset kuvaajat käyttivät niitä Korean sotareportaaseissaan.

Lähes viisikymmentä kameramallia myöhemmin, 1968, päättyi Canon 7s kameran viimeisen version (Z) tuotanto. Oli päädytty kaikkien aikojen upeimpaan kierre-mittaetsinkameraan. Matkalla, vuonna 1945, oli aloitettu oma objektiivituotanto nimellä Serenar. Nimi muuttui Canon Lens-muotoon 1952.

Mutta, mutta. Virtaus vei jo kohti yksisilmäisiä järjestelmäkameroita. Ammattikuvaajat ottivat omakseen vuoden 1959 mullistavan uutuuden, Nikon F:n. Canonkin osoitti heräämisen merkkejä samoihin aikoihin, tosin vähemmän menestyksellisesti.

Ensimmäinen malli, Canonflex, sisälsi toki ajanmukaisia ominaisuuksia: palautuva peili, vaihdettava etsin, yhdestä nupista säädettävä suljin 1 - !/1000 s, pikaviritysvipu kameran pohjassa ja Praktinasta (1952) mallia saanut lukkorengasbajonetti. Nikoniin verrattuna puuttui peilin ylöslukitus, tähyslasin vaihto ja filminsiirtomoottorin liitäntä. Seraavaksi tulivat mallit Canonflex R2000 (ensimmäistä kertaa 1/2000 s), RP ja RM. Hienoja ja laadukkaita kameroita, joiden markkinointi oli ponnetonta ja järjestelmän kehitys hidasta. Näihin sopivat Canon R objektiivit.

Canon sai myytyä 128.800 kameraa kun Nikon F runkoja myytiin 1959-72 862.600 kpl. Canonin vastausta odoteltiin. Se tuli 5-vuotisen kehitystyön tuloksena 1971.

Canon F-1 oli menestys alusta alkaen, myös Suomessa. Mannekiineiksi värvättiin luontokuvaaja Hannu Hautala ja lehtikuvaaja Kalle Kultala. Molemmat saivat käyttöönsä kunnon kaluston ja sana alkoi levitä. Canon oli viisaasti suunnitellut järjestelmän täydelliseksi alusta alkaen ja jälkimarkkinointi tapahtumapaikoille vietyine huolto- ja lainauspalveluineen saivat kuvaajien luottamuksen.

Objektiivivalikoimakin tyydytti alusta alkaen. Vuoteen 1980 mennessä oli valmistettu 68 erilaista kakkulaa ja kerralla niitä oli yleensä tarjolla yli neljäkymmentä. Canon oli ensimmäisiä asfäärilinsseissä (kinariobjektiiveissa Leitz Noctilux 1,2/50 oli ensimmäinen 1966-75) ja fluoriittielementtien käytössä. Lisäpotkua toi Camera Mainichi lehdessä julkaistu laaja Chiba-yliopiston tekemä testi, jossa 13 objektiiviryhmästä Canon voitti 8. Tehdas muistutti, että koitoksesta täpärästi myöhästynyt 1,8/85 olisi ollut yhdeksäs voittaja.

Miltä 50-vuotias työhevonen tuntuu tänään? Lyhyesti: varsin vakuuttavalta!

Olen aina pitänyt Canonin muotoilusta. F-1 on kulmineen veistoksellinen ja selkeä. Mittasuhteet täydellisesti kohdallaan ja painokin, runko n. 830 g, oli juuri sopiva - toimien kuvanvakaajana.

Hohtoa lisäävät hienot teksti- ja numerokaiverrukset. Kaikkinainen hömppä loistaa poissaolollaan. Säätimet ovat tukevat ja pehmeätoimiset. Tällaisena kamera palvelee perusasiat kunnolla hallitsevaa ammattimiestä. Mitään toimintoja ei tarvitse lähteä kiireessä haeskelemaan jostain sekavista valikoista. Canon F-1 on työkalu, ei leikkikalu.

Canonin harrastama osakuva-alan valonmittaus (12%), jossa tähyslasin puolipeili heijasti valon runkoon sijoitetulle kennolle, helpotti etsimien vaihtoa. Herkkyydessä (EV 2,5-19/100 ISO) se hävisi hieman Nikonille (EV 1-17). Elohopeaparistoa ei ole myyty enää vuosikymmeniin, onneksi kuitenkin huokea 1,4V kuulokojeparisto käy välttävästi korvikkeena.

Canon FD objektiivit lukkorengasbajonetilla ovat tänäkin päivänä täyttä tavaraa. Keskimäärin tarkennukset toimivat tasaisella vasteella (Nikonilla esiintyy turhan löysästi pyöriviä tarkennuksia).

Pentax taas on Canonin veroinen. Japanilaisten käyttämät rasvat eivät pikeenny - elleivät säilytysolosuhteet ole olleet aivan surkeat). Harvinaisia maametalleja sisältävien (radioaktiivisten) linssien väri kellertää vanhemmiten ja keskimäärin Canonin värintoisto on lämpimähkö. Spectra Coating (S.C.) on normaali ja Super Spectra Coating (S.S.C.) monikalvoinen heijastussuoja. Objektiivien sisäiset heijastukset ovat vähäisiä.

Canon F-1 koki pienen kohennuksen 5-vuotiaana. Mallin erottaa helposti viritysvipuun lisätystä muovipäästä ja takakannen muistitaskusta. 13 parannuksen joukossa oli myös suurimman filminherkkyyslukeman nosto 3200 ASAan, pikavirityksen etuvedon lisäys ja siirtoliikkeen lyhennys 180°:sta 139 asteeseen. Alunperin kömpelöä filminsiirtomoottoria oli jo pariinkin kertaan paranneltu. Montreal 1976 ja Lake Placid 1980 erikoismallien kaiverrus ei juurikaan nosta hintaa mutta oliivi runkoväri kolmin-nelinkertaistaa sen. 1976 uusittu perusmalli antaa parhaan vastineen kohtuuhinnalle.

Täydellisesti uusi Canon F-1N tuli 1981. Se on taas oma tarinansa osittain sähköisenä ja automaattisena.

Esko Putus

Tammikuun kamera 2021

OLYMPUS OM-1

Yhtiö nimeltään Takachiho Seisakusha perustettiin 1919. Sen ensimmäinen tuote oli mikroskooppi vuonna 1920. Tuotemerkki Olympus lanseerattiin 1921 ja firma sai nimen Olympus Optical Company Ltd. vuonna 1949.

Ensimmäinen Zuiko 4,5/75 mm esiintyi Semi-Olympus kamerassa 1935, jonka kovasti ajan saksalaisia paljekameroita muistuttavan rungon teki The Proud Co. ja suljin oli saksalainen Compur.

Olympus oli mukana myös Rollei-kopioiden huippuaikana 1952 .. 56. Tuolloin kaksisilmäisiä tehtiin Japanissa kolmeasataa erilaista, joista parhaimpien joukossa oli myös Olympus Flex.

Tarinan sankari Yashihisa Maitani (1933 .. 2009) tuli Olympukselle harjoittelijaksi 50-luvun puolivälin jälkeen. Innokas valokuvauskerholainen oli tottunut kuvaamaan Leica IIIf kameralla, jonka ongelmaksi hän koki lähikuvauksen ja pitkien polttovälien käytön. Maitanilla oli selkeät visiot tulevaisuuden välineistä.

Maitanin Olympukselle suunnittelemia kameroita on kymmenittäin. Ensimmäinen menestystuote oli puolikoon Olympus-Pen ja pieni sensaatio puolikoon järjestelmä-SLR Olympus-Pen F. Jälkimmäisessä oli nerokkaita ratkaisuja: pystyyn saranoitu peili, porroprismaetsin ja titaaninen sektorisuljin. Kamera oli pieni ja elegantti. Järjestelmään kuului parinkymmenen objektiivin lisäksi monipuoliset lisävälineet. Edelleen keräilijöitten herkkua.

Puolikoon suosio hiiipui herra Kodakin penseyteen: Kodachrome - sinänsä ihanteellinen puolikokofilmi - olisi vaatinut 36 pahvikehyksen sijaan 72 kehystä. Tulee liian kalliiksi tuumasi Kodak - ja niin puolikino tyssäsi Amerikoissa.

Maitanin mielestä yksisilmäinen kameratyyppi oli paras. Sillä voitiin kuvata kaikki ”maailmankaikkeudesta bakteereihin” sopivin lisävälinein. Mikroskooppien ja lääketieteellisten tutkimusvälineiden suurvalmistajalle tämä ajatus sopi.

Tarjolla olevissa, sinänsä hienoissa kamerajärjestelmissä oli 3 heikkoutta: koko, paino ja laukaisun äänekkyys. Ammattiläisen varustus saattoi painaa 5-8 kg. Leicaan tottuneen Maitanin johdolla näitä ongelmia lähdettiin ratkomaan.

Olympus oli jo kasvanut suuryritykseksi. Uuden kameran suunnitteluun valjastettiin lähes 100 henkeä johtotähtenään Maitanin visiot. Myyntiporras yllytti ostamaan valmiit piirustukset tai alihankinnan joltain kilpailijalta. Maitani piti päänsä: jotain ihan uutta ja parempaa.

Ensimmäinen päätös tehtiin objektiivin kiinnitysbajonetista: mahdollisimman iso. Senjälkeen rakennettiin mahdollisimman kookas peilikammio. Näin saatiin kookas peili ja vähennettiin sisäisiä heijastuksia. Sitten jätettiin etsimen kokoojalinssi pois ja korvattiin se uudelleen muotoilulla pentaprismalla, joka siirrettiin alemmaksi. Lopputulos oli aikansa suurin ja kirkkain etsin, joka kattaa 97% kuva-alasta 92% suurennuksella.

Yhtälö oli vaikea: isot etsinelementit ja pienet ulkomitat. Ratkaisuja löydettiin. Tyypillisesti yksisilmäisten arkkitehtuurissa oli tungosta viritysvivun, aikanupin ja suljinkoneiston kohdalla.

Maitani siirsi aikakoneiston peilikammion alle ja samalla ajan säädön objektiivibajonetin ympärille. Tästä koitui lopulta hyötyä ergonomiallellekin: nyt kamera istui vasemmassa kädessä ja valotussäädöt hoituivat oikealla kädellä laskematta kameraa silmiltä.

Suljin suunniteltiin kestämään moottorikäyttö ja vähintään 100.000 laukausta. Äänekkyyteen suurin parannus saatiin uudentyyppisellä peilin ilmavaimennuksella.

Muistan ensivaikutelmani OM-1 kamerasta: onpa sievä, kirkas etsin, pehmeä-ääninen suljin, pienuus ja keveys. Runko ja normaali 1,8/50 olivat n. 260 g kevyemmät kuin esim. Canon tai Minolta ja leveys oli n. 12 mm sekä korkeus n. 7 mm verran kilpailijoita vähäisemmät.

Tavoite oli saavutettu noin 5 vuoden aherruksella. Olympus M(aitani)-1 kameran tuotanto käynnistyi kesällä 1971. Photokina-messuilla 1972 ensisittelyssä tuli pientä häikkää. Ernst Leitzin edustajat protestoivat M-1 mallinimen käyttöä, olihan heidän M-kolmosensa ollut myynnissä vuodesta 1954. Kohteliaat japanilaiset lupasivat muuttaa nimen - vaikka M-1 kameroita oli tehty jo 52000 kpl. Ne oli myyty lähinnä Aasiaan ja osittain Saksaan. Nämä M(aitani)-1 kamerat eivät siis ole maailmalla huippuharvinaisia. Normaaliobjektiivejakin (1,8 ja 1,4) oli tehty 43000 kpl. Historiamielessä mielenkiintoisia keräilyesineitä kuitenkin.

Olympus OM-2 tuli myyntiin 1975. Sen suuri uutuus oli peilikammioon lisätyillä kahdella piikennolla toteutettu valonmittausautomatiikka, joka mittasi pitkillä ajoilla filmin pinnalle lankeavaa valoa aina 60 s. saakka. Tätä kameraa käytti mm. Antero Takala kaamoskuvauksissaan.

OM-järjestelmä koostui noin 280 osasta. Objektiivit ovat hyvämaineisia, keveitä ja niitä riittää.

Kompaktius ulottuu koko järjestelmään.

Pari varoituksen sanaa OM-1:n ostajalle: poikkeavat ratkaisut vaativa osaavan huollon. Kaikki ”itse vähän voitelin” -ehdokkaat kannattaa hylätä. Heikkouksina ovat mm. takakannen tiivisteet ja peilin vaahtomuoviset stopparit. Jotkut ovat rutisseet filminsiirron rutinoista. Hinnat ovat kohtuullisia - tai neuvoteltavissa.

Esko Putus