Kuukauden kamerat 2024

Vakoilijan työkalupakista

Kaikkia pienikokoisia ja teknisesti kelvollisia kameroita on voitu käyttää vakoilutarkoituksiin, lähinnä dokumenttien luvattomaan kopiointiin.

Vanhin tunnettu miniatyyrikamera oli Auguste Bertschin ”Chambre Automatique” -märkälevykamera vuoden 1860 tienoilta. Nimi tarkoittaa suomennettuna Automaattikameraa – automaatti-osuus juontuu siitä, että kamerassa oli lyhyen polttovälin vuoksi kiinteä tarkennus ja sulkimen virkaa toimitti objektiivinsuojus, koska valotusajat olivat pitkiä ja sekunneissa laskettavia. Märkälevyn koko oli vain 65 x 65 milliä, joten itse kamerakin mahtui kämmenelle.

Tunnetuin pienoiskameroista on vuonna 1937 Riiassa kehitetty Minox useine versioineen. Vaikka se ei ole tarkoitettu erityisesti vakoilukameraksi, se sen maine kuitenkin on. Vakoilukamera, vakoojakamera, spy camera, spionage camera – nimityksiä riittää. Minoxia on ilman muuta käytetty dokumenttikopiointiin, ja filmin piilottamiseen sen miniatyyrimäinen filmikasetti antaa hyvän mahdollisuuden.

Tiettävästi Minoxia käyttivät dokumenttikopiointiin 1980-luvun lopulle saakka Yhdysvaltain, Britannian ja Länsi-Saksan sekä Itä-Euroopassa Itä-Saksan sekä Romanian vakoilijat. Toisen maailmansodan aikana Minoxilla kuvasivat sekä liittoutuneiden että akselivaltojen tiedustelijat.

Aiemmassa artikkelissani olen käsitellyt kameroita valepuvussa ( lokakuun kamerat 2021 ), siis kellon, kiikarin, kävelykepin, kirjan, savukkeensytyttimen yms. muotoisina tai vaatteiden alle kätkettävänä. Luvattomaan tai huomaamattomaan henkilöseurantaan niitäkin on käytetty, mutta ne olivat yleisön vapaasti saatavissa toisin kuin oikeat vakoilukamerat.

Henkilöiden kaukoseurantaan sopi mainiosti myös Zenitin Fotosniper. Kahvaa valmistettiin eri versioina vuodesta 1943 vuoteen 2000 sekä Fed- että Zenit-kameroita varten.

Aluksi Fotosniperiä käyttivät Neuvostoliiton KGB:n vastatiedustelu- ja valvontaosastot sekä rajavartijat ja muut Itä-Euroopan tiedustelupalvelut, kuten Itä-Saksan Stasi. Fotosniperiä siirryttiin 1970-luvun puolivälin jälkeen käyttämään enimmin luonnon- ja urheilukuvauksessa. Teleoptiikka oli tavallisimmin 300-millinen Tair.

Varsinaisten vakoilukameroiden merkittävin esimerkki on neuvostoliittolainen F-21. Kamera tunnettiin myös valmistenimellä KMZ Ajax-12. Esikuva oli toki läntistä perua, vuoden 1948 saksalainen Robot, ja F-21:eenkin ladattiin Robotin lailla vieterimoottori, jolla saattoi ottaa useita kuvia peräkkäin ilman erillistä filminsiirtoa tai sulkimen viritystä.

Negatiivikoko oli 18 x 24 milliä, ja rei’ittämättömän filmirullan korkeus vain 21 milliä. Optiikka oli kolmielementtinen 28-millinen F 2.8 OF-28T, joka oli tarkennettu pysyvästi viiteen metriin. Sulkimessa olivat ajat kymmenesosasekunnista sadasosaan. Koko kameran paino oli vain 175 grammaa.

Vielä pienempi vakoilukamera oli neuvostoliittolainen Kiev JPS, joka otti 25 kuvaa 16 millin rei’ittämättömälle filmille 17 x 13 millin negatiivikoolle. Pohjana oli kuluttajille tarkoitettu Kievin 30-malli. Kätkönä oli brittiläinen John Player Special -savukeaski. Rasian päädyssä oli savukkeilta näyttävä filtteririvi, josta pari nousi esille matkien aitoa savukerasiaa. Aika- ja aukkosäädöt oli piilotettu rasian pohjaan.

Kokonaisuutta tehtiin KGB:n tarpeisiin 1960-luvulta vuoteen 1988. John Player Special -mallia näkyy vapaillakin markkinoilla muutaman sadan euron hintaan edelleen kohtuullisen hyvin, mikä on poikkeus vakoojakameroiden joukossa. Mutta: suurin osa on väärenteinä Puolassa vuoden 1988 jälkeen tuotettuja. Tunnistaminen on hankalaa, koska aitoakin JPS-kameraa tehtiin useina versioina: joissakin kirjaimet on painettu kullattuina, joissakin hopeoituina, joissakin malleissa kotelo on metallia, joissakin muovia.

Tiettävästi USA:n armeijan informaatio-osasto Signal Corps oli käyttänyt vuoden 1950 tienoilla myös Lucky Strike -savukerasiaan kätkettyä pienoiskameraa.

Jos huulipunakamera oli vain naisagenteille, oli solmioon sijoitettu S-252 Totchka vain miesvakoojille. Totchka muistutti aika lailla Minoxia, ja filmikasetti oli Minoxin. Negatiivikoko oli 8 x 11 milliä. Minoxista poiketen kameralla saatettiin ottaa useita kuvia peräkkäin, koska siinä oli jousiveto. Optiikkana oli Industar 15 mm F 3.5, ja lamellisulkimen ajat olivat 1/10 – 1/400. Totchkan käyttäjä oli Neuvostoliiton KGB, ja sitä valmistettiin 1960-luvulla KMZ-tehtaalla Moskovan lähistöllä.

Seinien läpi – tai oikeammin seinässä olevien pienten aukkojen läpi – vakoiltiin tällä Stasi-kameralla. Kameran merkillä tai mallilla ei ollut niin väliä (todennäköisesti kyseessä oli joku Praktica), kunhan se oli suhteellisen hiljainen ja siihen sai alle moottorivirittimen, mutta optiikka oli erikoisvalmisteinen SO-3.5.1. Optiikassa oli 28-millin kierre, ja siksi siihen tarvittiin myös sovite kameran 42-millin kiinnitykselle.

Laite oli Itä-Saksan tiedusteluorganisaatio Stasin käytössä 1970-luvulta lähtien. Kovin kummoista jälkeä ei näin pienellä aukolla luulisi saaneen.

Tänä päivänä digivakoilu on mahdollista liki mahdottomilta näyttävin tavoin – kuvaavan kameran ei tarvitse olla kuin muutaman millin kokoinen.

Miksi suurin osa esitellyistä laitteista oli KGB:n tai Stasin? Kaikki vakoiluverkostothan käyttivät saman kaltaisia kuvausvälineitä dokumenttikopiointiin ja henkilöseurantaan. Ehkä saatavuuteen on vaikuttanut se, että Neuvostoliiton romahdettua 1991 kaikki mahdollinen sotilas- ja tiedustelumateriaali pyrittiin muuttamaan läntiseksi rahaksi. Ehkä sen vuoksi itävakoilun välineitä on saatavilla ja nähtävillä. Yhdysvaltain CIA, brittien SIS eli MI6, Ranskan DGSE ja Israelin Mossad ovat pitäneet omansa piilossa.

Varsin helpoksi keräilykohteeksi vakoilukameroista ei ole, koska edellä esitellyistä ainoastaan F-21:lle ja sen laukkuversiolle sekä paljon väärennetylle John Player Specialille on yleensä määritelty hinta ja niitä on myyty huutokaupoissa.

Vakoilukameroista puhuu hyvin myös CIA:n eli USA:n keskustiedustelupalvelun valokuvausosaston entinen johtaja Jonna Mendez Youtubessa, kieli on englanti: https://www.youtube.com/watch?v=D07CkMbGEkM&t=49s

KGB:n käyttämistä kameroista on julkaistu vuonna 1995 kirja, H. Meltonin, V. Alekseenkon, M. Hascon ja D. Vreislebenin The Secret History of KGB Spy Cameras 1945–1995.

Hannu Sinisalo

Paketti kasassa?

Kameroiden ja kuvaustarvikkeiden myyntipakkaukset häviävät helposti taivaan tuuliin, mutta esimerkiksi kellojen ja lelujen keräilijöillä on intohimoinen suhde pakkauksiin. Jos myyntilaatikkoa ei ole, hinta ja haluttavuus putoaa, ja jos se on hyväkuntoinen, hinta nousee. Useissa vintage-leluissa jopa oletetaan, että pakkausta ei ole koskaan avattu. Sama pätee myös vinyyli-LP-levyihin: avaamaton sellofaani on äärettömän harvinainen, mutta tolkuttomasti haluttavuutta sekä hintaa nostava.

Kaikkein vanhimpia puurunkokameroita ei myyty erityisissä pakkauksissa, joten niitä ei voi etsiäkään. Hain esimerkkejä vanhoista kamerapakkauksista, ja oikeastaan myyntilaatikot, mikäli niitä löytyy, ovat sangen yksinkertaisia. Leicat kaupatiin 1930-luvulla vain kameran nimen mainitsevassa laatikossa, eivätkä Exaktat 1950-luvulta tai harrastajaluokan 1930-luvun Nymcot tästä juuri poikkea.

Klassikoilla on yleensä aika niukka myyntilaatikkolinja, ja ainoastaan Rolleiflex tekee tästä poikkeuksen. Ilmeisesti jo 1930-luvun puolella suunniteltiin keltapohjainen sekä geometrisiä kuvioita toistava Art Deco -tyylinen myyntilaatikko, jota näkee suhteellisen usein erillisenä esimerkiksi Ebay:ssä – hinta on jotain sadan ja kahden euron välillä. Laatikkomallia käytettiin vielä 1950-luvulla, joten mitenkään harvinainen se ei ole, mutta kysytty. Rolleiflexejä valmistanut Franke & Heidecke laittoi myös TLR-kameroidensa lisätarvikkeet samankuvioisiin myyntilaatikohin.

Harrastajille tarkoitetuissa halpakameroissa laatikkoa käytettiin sen sijaan näyttävänäkin mainospohjana.

Kanadalainen Palmer Cox (1840-1924) piirsi ensimmäiset Brownie-hahmot vuonna 1879. Niistä tuli tunnettuja USA:ssa 1890-luvulla, ja pian Browniet päätyivät sanomalehtien ohella myös kirjoihin – sekä nykypäivän näkökulmasta oudosti sikarilaatikkojen mainoshahmoiksi.

George Eastman (1854-1932) oli bisnesvainuinen, ja hän otti hahmot Kodakin Brownieksi nimettyjen äärimmäisen yksinkertaisten kameroiden myyntipakkauksiin vuonna 1900. Laatikot todennäköisesti heitettiin pois kameran hankkimisen jälkeen, mutta nykyään harvoja säilyneitä näkee 100–200 euron hintapyynneillä netin antiikkimarkkinoilla. Kodakin Brownieita myytiin vuonna 1924 myös lahjalaatikoissa, ”Brownie Gift Box”, jossa korostettiin naisia valokuvauksen harrastajina ja lapsia kuvauskohteina.

Mustaa magiaa

Monia kinofilmikoon mittaetsin- ja peilikameroita on sekä kromattuna että mustana runkona. Miksi?

Yleisesti mustaa runkoa on pidetty esteettisempänä kuin kromattua, mutta tämä on vain kunkin kameranomistajan oma mielipide. Useissa tapauksissa mustat rungot ovat olleet kromattuja kalliimpia, koska valmistusmäärät ovat pienempiä.

Käytännössä musta kamera on huomaamattomampi kuin heijastavalle kromille välkkyvä. Ainakin katukuvauksen ystäville tällä on ollut merkitystä, ja toki myös sotakuvaajille.

Kolmas syy on itsekkään tuntuisesti se, että musta maali hilseilee helposti jättäen messinkipinnan näkyviin, ja tämä kertoo että kameraa on käytetty paljon. Tätä maalin kulumista pitäisin muuten huonona puolena, mutta viime vuosina huippuhuutokauppoihinkin on ilmaantunut raskaasti messingille kuluneita laatukameroita, joista pyydetään mielestäni lähes tolkuttomia hintoja.

Metallin väristä runkoa on puolustettu myös sillä, että sen pinta heijastaa auringonvaloa pois, ja näin filmi pysyy viileämpänä kuumissa olosuhteissa.

DSLR-digijärjestelmien maailmassa enemmistö rungoista on mustia, ja kromipintaa käyttää enimmin ainoastaan Fuji. Toki digijärkkäreiden maailmaan mahtuu pari punaista ja valkopintaistakin yrittäjää, mutta ne ovat harvoja poikkeuksia.

Kaikki mikä kiiltää, ei kuitenkaan ole kromia. Esimerkiksi Leica käytti ennen vuotta 1933 kromauksen sijasta nikkelöintiä. Nikkeli on hieman lämpimämmän sävyistä kuin kromipinta. Pohjana niin kromaukselle kuin mustalle maalille on tavallisesti messinkirunko, mutta runkoja on tehty myös alumiinista, magnesiumista ja titaanista. Nykyään musta pinta ei sekään ole maalia, vaan useimmiten polykarbonaattia eli muovia, jossa mukana on usein myös ripaus lasikuitua.

Ensimmäinen mustarunkoinen kamera on daguerrotyyppilaite jo vuodelta 1839: Alphonse Girouxin valmistama Giroux, jonka optiikan oli tehnyt Charles Chevalier. Kamera oli myös ensimmäinen kaupallisesti tuotettu kuvausväline, ja sitä sai rinnakkaisversiona maalaamattoman puun värisenä. Jos haaveilee mustien kameroiden keräämisestä, Girouxista ei kannattane aloittaa: hyväkuntoisena pyynti on miljoonan euron luokkaa.

Vakoiluun ja salakuvaamiseen tarkoitettujen kameroiden runko on useimmiten musta. Tästä hyvä ja poikkeuksellinen esimerkki on Adrian Michelin 1927 valmistama Pigeon, joka oli kyyhkysten kannettavaksi tarkoitettu vakoilukamera. Suljin oli viritetty viivetoiminnalle, ja kamera otti useita otoksia 16 millin filmille siten, että kunkin otoksen väliin jäi viiveaikaa. Tämän kameran havaitsemattomuus oli käytön kannalta ensiarvoista ja pääväri oli siksi musta. Pigeonistakaan keräilyä ei helposti aloiteta, sillä kamerasta on maksettu huutokaupoissa hyväkuntoisena noin 25 000 euroa, sillä laitteita valmistettiin vain noin sata.

Yhtälailla musta oli valittu huomion välttämiseksi tsekkoslovakialaisen Mikroman poliisiversiossa, jossa oli läpikatsottava etsimen asemesta ylhäältä tarkasteltava ns. briljanttietsin - yleinen ja yksinkertainen linssi-peili-mattalasi–kombinaatio, jolle Erland Piirinen ehdotti 1917 suomenkielistä vastinettahohtoetsin. Tavallisen kromi-Mikroman saa alle kolmellasadalla eurolla, mutta poliisi-Mikromasta joutuu pulittamaan toistatuhatta. Mikromaa valmistettiin vuosina 1949–1961 ja mustaa mallia vain vuoden 1960 tienoilla. Filminä oli 16-millinen, joten kamera oli pienikokoisena sopiva salaisen poliisin välineeksi.

Minoxin 8x11 millin negatiivikoon pienoiskameraa on pidetty varsinaisena vakoilukamerana, vaikka sen tosiasialliset käyttäjät olivat ja ovat tavallisia valokuvauksen harrastajia. Mustia Minoxeja luulisi löytyvän. Kuitenkin kromiversioita Minoxeista on yhteensä nelisenkymmentä, mutta mustia vain seitsemän. Kromi-Minoxin saa hyväkuntoisena yleisesti reilulla sadalla eurolla, mutta mustien mallien hinta vaihtelee hyväkuntoisena 200–400 euron välillä, ja mallista AX black saa pulittaa tonnin paikkeilla sekä mallista IIIs black yli kaksituhatta. Mustat mallit ovat yleensä olleet rajattuja valmistuseriä, mutta vakoilukäyttöä tuskin on ajateltu.

Aivan tavallisista kameramerkeistä löytyy paljon esimerkkejä kromatun ja mustan kamerarungon eroista, lähinnä hinnassa. Aloitan Alpa Reflexistä, sveitsiläisestä laatukamerasta. Neljästä mallista löytyy musta versio: 6b, 9d, 10f ja 11e.

Varhaisin 6b (1959–1965) maksaa kromattuna ja hyväkuntoisena noin tuhatkunta euroa, musta malli noin 2 500 euroa. Syyksi ilmoitetaan mustien vähäisempi määrä. Seuraava eli 9d (1965–1969) on huutokaupattu kromiversiona ja hyväkuntoisena reilulla tuhannella eurolla, musta suurin piirtein samoilla hinnoilla. Tässä ei eroa näy. Kolmas malli 10f (1969–1975) on irronnut hyväkuntoisena kromiversiona noin 1 500 eurolla ja musta noin 3 000 eurolla. Alpat eivät liene keräilijöiden suosiossa, koska kromattuja 10f-malleja tehtiin vain viitisenkymmentä ja mustia ainoastaan kahdeksan. Uusin malleista, 11e (1971–1975), maksaa kromattuna noin 2 000 euroa, mutta musta vähemmän, noin 1 500 euroa. Kromirunkoisista huomautetaan erikseen, että ne ovat halutumpia kuin mustat! Syynä ei voi olla valmistusmäärä, koska kromattuja 11e-malleja tehtiin 813, ja mustien runkojen määrä jäi 415:een. Tasan eivät siis menekään valmistusmäärät ja hinnat.

Tarkastellaan sitten yhdysvaltalaista harrastajakameraa, Perfexiä (1939–1949). Kromirunkomalleja näissä mittaetsinkameroissa on viisi, ja niiden hinta liikkuu sadan euron tietämillä. Mustia malleja on kaksi, ja toista niistä, Perfex Twenty-Two (1942–1945), kaupataan keräilijöille samaan noin sadan euron hintaan kuin kromimallejakin. Twenty-Two löytyy kyllä myös kromattunakin versiona. Sen sijaan toista mustarunkoista Perfexiä, Thirty-Threetä, pidetään hyvin harvinaisena sekä minkä tahansa kokoelman helmenä. Harvinaisuudesta huolimatta mustan Thirty-Treen hinta ei kuitenkaan ole kuin muutamia kymppejä. Tosin hyväkuntoista kappaletta ei markkinoilla ole näkynyt. Tästä voi päätellä, että harvinaisuus ei yksin tee hintaa, vaan jos Perfexejä ei pidetä kovinkaan keräiltävinä, jää hinta runkoväristä riippumatta vähäiseksi.

Selvempi tapaus on Berliinin länsivyöhykkeellä 1966 valmistettu Exakta Real. Oletuksena on, että runkoja tehtiin yhteensä 1 289 kappaletta: tuo luku on suurin sarjanumero. Heikkoon menestykseen vaikuttivat sekä korkea hinta että vanhanaikainen runko – esimerkiksi valotusmittaria ei ollut. Kromi- ja mustarunkoisten määriä ei tunneta, mutta kromirungon saa optiikan kanssa hyväkuntoisena noin 2 000 eurolla, ja musta versio maksaa tuplasti. Miksi? Todennäköisesti mustaa runkoa tehtiin vähemmän kuin kromattua. Real on harvoin tarjolla, ja yleensä sekä rungon päällysnahat repsottavat että valkoiset kirjaimet ovat hilseilleet osin näkymättömiin, ja kuvan kameran prismakotelokaan ei näytä alkuperäiseltä.

Kerätyin kaikista, Leica, vahvistaa tuotantolukujen määrän ja hinnan erot: Esimerkiksi M4-mallia (1967–1975) tehtiin vain 58 000 kappaletta, mutta runkovärin ja hinnan erot ovat selvät: halvin on kromattu runko (noin tuhat euroa ilman optiikkaa, 46 336 kappaletta), seuraavaksi kallein Wetzlarin musta-kromi–hybiridi, siitä hieman kalliimpi vielä Midlandin musta-kromi–versio (6 775 kappaletta yhteensä Wetzlaria sekä Midlandia) ja kallein kaikista mustaksi emaloitu malli (noin 2 500 euroa, 4 889 kappaletta).

Edellinen vertailu osoittaa, että jos kameramerkki ei ole kovin kerätty, niin hintaeroa ei synny. Mutta jos merkki on haluttu, niin tuotantomäärien ero näkyy hinnassa – paitsi siinä tapauksessa, että luvut ovat todella suuria. Nykytrendi näkyy suosivan vielä mustaa laatukameraa, jonka käyttö näkyy selvinä kulumina messingille, ja näitä huutokaupoissa onkin melkein poikkeuksetta.

Hannu Sinisalo

Länsinaapurin laitteita Hasselbladin varjossa

Ruotsalaisista kameroista lähes kaikki tietävät Hasselbladin, mutta kuinka moni tietää, että Ruotsissa on valmistettu yhteensä kahdeksaatoista kameramerkkiä? Näistä usea oli verstaaksi luokiteltava pieni valmistaja, ja Hasselblad on muut varjoonsa jättävä jättiläinen.

Hasselbladinkaan historia ei ole niin yksinkertainen, sillä siitä kaikki alkoi. Fritz Wiktor Hasselblad (1816–1893)perusti Göteborgiin kauppayhtiön F. W. Hasselblad & Co. jo vuonna 1841. Perustajan poika Arvid Viktor Hasselblad (1846–1907) oli kiinnostunut valokuvauksesta, ja niin valikoimaan tuli vuonna 1888 Kodakin valokuvausvälineitä.

Vuoden 1890 paikkeilla myyntiin tuli yksinkertainen laatikkokamera, Hasselblad Svea. Nimestä huolimatta valmistaja ei ollut Hasselblad, vaan italialainen Murer. Ruotsalainen nimi oli prässätty selkeästi näkyviin etuosan optiikan suojalevyyn, kuten kuvasta näkyy. Hasselblad Sveaa myytiin ainakin vielä vuonna 1905. Nykyään se on yksinkertaisuudestaan huolimatta keräilykamera, ja hyväkuntoisen hinta liikkuu 250–400 euron välillä.

Vuonna 1908 valokuvausvälineillä oli jo niin iso osa koko kaupasta, että siitä muodostui oma yhtiö, Hasselblad’s Fotografiska AB. Perheeseen oli syntynyt vuonna 1906 poika Viktor, joka lähetettiin oppiin kameratehtaille ensin Eurooppaan ja myöhemmin USA:han. Siellä Kodakin perustaja Georg Eastman (1854–1932) otti Viktorin suojatikseen. Oppi ei mennyt hukkaan, sillä 1940 Viktor Hasselblad perusti oman kameraverstaan Göteborgiin. Loppu onkin sitten historiaa, johon palaan kohta.

Hasselbladin nimellä tunnettujen kuvausvälineiden rinnalle tuli 1890-luvun alussa myös yksinkertainen puurunkoinen kamera, Numa Peterson, jota valmistettiin Tukholmassa. Peterson käytti 13x18 sentin lasilevynegatiiveja, ja tyypiltään se oli hieman vanhanaikainen niin sanottu tailboard, jossa tarkennus tehtiin takalautaa liikuttamalla. Kameran mukana tulivat ulkopuolisten valmistajien optiikka himmenninlevyineen sekä erillissuljin. Sulkimineen ja optiikkoineen Petersonista on viime vuosina maksettu huutokaupassa hyväkuntoisena 200–300 euroa, joten mitenkään harvinainen se ei ole. Petersonia myytiin vielä 1900-luvun alussa, mutta sitten firma keskittyi höyrykonelelujen valmistamiseen ja kaatui konkurssiin 1911.

Aivan 1900-luvun alussa markkinoille tuli ensimmäinen suurehko ruotsalainen kameranvalmistaja, göteborgilainen Hugo Svensson, jonka mallistoon kuului vuosina 1900–1920 useitakin kameroita. Yhtä tyyppiä edusti yksinkertainen laatikkokamera Magazin Box, toista edustivat taittuvarunkoiset Packtik ja Stella, kolmatta stereokamerat Smart ja Stella Stereo (kaksi versiota) ja neljättä vuonna 1920 julkistettu iso studioon tarkoitettu kuvasarjakamera Hessco Multiplex. Se otti 12x18 sentin levylle 24 erilliskuvaa. Hesscoa lukuun ottamatta kaikki kamerat olivat sangen yksinkertaisia, mutta niiden hinnat huitelevat jopa kahtatuhatta euroa, mikä viittaa vähäiseen valmistusmäärään.

Sven Scholander (1860–1936) oli myös yksi kamerakauppias, joka kietoutuu Hasselbladiin. Scholander oli säveltäjä ja muusikko, mutta myös liikemies, joka avasi Tukholmaan 1895 valokuvaustarvikeliikkeen Fotografiska Magasin. Se edusti Hasselbladin maahan tuomia tuotteita. Lopulta Scholanderin firma fuusioitui 1908 Hasselbladiin. Scholander myi liikkeensä nimistä yksinkertaista laatikkokameraa ”Fotografiska Magasin” yhdessä Hasselbladin tunnusten kanssa, mutta Scholanderia ei voi varmistaa valmistajaksi.

Kaikki edellä listatut ruotsalaiskamerat olivat yksinkertaisia harrastajavälineitä lukuun ottamatta Svenssonin ammattistudioon tarkoitettua kuvasarjakameraa. Saman kaltainen poikkeus oli myös tukholmalaisen Foko Oy:n tekemä Foko Ekspress -niminen kamera vuodelta 1930. Sekin oli kuvasarjakamera, mutta kauppaan ei kuulunut jalustasysteemi. Foko Ekspressillä saattoi ottaa yhdelle 12x16 sentin levylle 18 kuvaa siirtämällä objektiivilautaa sivuttais- ja pystysuunnassa. Foko Ekspress sopi studiotyöskentelyyn, ja sitä tehtiin koko 1930-luku kahtena versiona: puun värisenä sekä mustaksi maalattuna.

Vuonna 1946 kuoroon liittyi saksalaissyntyisen Fritz Weistin Unibox, kahden valotusajan laite, vuonna 1947 uppsalalaisen Henrik Larssonin Hela-pseudokaksisilmäinen (tähtäinoptiikka ei liikkunut), 1948 tanskalais-ruotsalaisen Fotaxin mallit Flexo, Mini ja Reflex, joista Mini käytti 35 millin kinofilmiä ja oli ulkoasultaan tyylikäs vaikka ominaisuuksiltaan alkeellinen, 1950 göteborgilaisen Mefagin Handy Box -laatikkokamera sekä samoihin aikoihin halmstadilaisen Yngve Larssonin kolmen eri pseudokaksisilmäisen sarja Fotima Reflex, Gunnars Foto ja Fotax Flexo. Viimeksi mainittua kolmikkoa mainostettiin sanoilla ”Svesk Spegelreflexkamera” eli ”ruotsalainen peiliheijastuskamera”.

Harrastajille tarkoitettujen kansankameroiden joukosta kohoaa myös yksi vähemmän tunnettu ruotsalainen laatuväline, Szabad.

Unkarilaissyntyinen puuseppä Szilárd Szabad (1907-1994) muutti Belgian kautta Tukholmaan

1930-luvun puolivälissä. Szabad teki vanhoille Hasselbladin myymille malleille puisia filmikasetteja ja suunnitteli 1945 oman studiokameramallin. Se esiteltiin Hasselbladille, joka tilasi heti 60 Szabadia ja myi niitä nimellä Hasselblad's Universal Camera.

Ensimmäistä sarjaa kutsutaan ”punaisiksi kameroiksi”, koska niiden runko oli mahonkia. Vuonna 1952 kameran nimi vaihtui Szabadiksi, ja nyt ne valmistettiin mustaksi lakatusta puusta. Tätä sarjaa kutsutaan ”mustiksi kameroiksi”. Niitä tehtiin kolmea negatiivikokoa, 9x12, 12x16 1/2 ja 18x24 sentin kaseteille. Szabadin tuotanto oli lähinnä verstasmaista ja työntekijöitä enimmillään kymmenen. Vuosina 1945–1962 valmistui noin 1500 Szabad-kameraa, joita myytiin Ruotsin lisäksi Norjaan, Suomeen ja Yhdysvaltoihin. Päätuotannon lisäksi Szabad teki tilauksesta myös reprokameroita sekä 25 studiokameran sarjan Hasselbladille, ja myös Szabadin stereokameran prototyyppi tunnetaan 1950-luvulta.

Szabadien valmistus loppui 1962, ja sen jälkeen Szilárd Szabad teki ainoastaan jalustoja studiokameroille vuoteen 1989. Szabadit ovat kysyttyjä keräilykohteita, ja niiden hinta on liikkunut huutokaupoissa 500–1000 euron tietämillä.

Hasselbladin historiaa en ruodi tässä tarkemmin, koska siitä on hyvä yleisesitys SVHY:n sivuilla osoitteessahttps://www.svhy.org/tietopankki/artikkelit/hasselblad-historiaa-legendasta/

Mainittakoon vain, että Viktor Hasselblad, kamerakauppias jo kolmannessa polvessa, aloitti välinevalmistajan uransa 1941 armeijalle tarkoitetulla ilmakuvauskameralla HK-7 ja jatkoi sitten 1943 mallilla MK-80. Valmistaja oli göteborgilainen Ross, joka oli Hasselbadin hallinnoima. Rungot ja sulkimet tehtiin Göteborgissa, mutta optiikat tulivat Saksasta Zeissilta, Meyeriltä sekä Schneiderilta.

Samaan aikaan Viktor Hasselblad alkoi suunnitella omaa 6x6 sentin negatiivikoon vaihto-optiikkaista laatukameraa. Matka ensimmäisestä mallirungosta 1600F:n valmistuksen aloittamiseen vei kuusi vuotta, 1943–1948. Alkumallia seurasivat menestyksekkäästi samaan runkotyyppiin perustuvat 1000F (1953), 500C (1957), 500C/M (1970), Super Wide eli SWA ja SWC (1954) sekä 500 EL (1965). Hasselit ovat sopineet niin lehtikuvaajille, studioihin kuin vaativille harrastajillekin. Mitään superharvinaisuuksia yleisimmät mallit eivät ole. Hasselbladien kokonaismäärää ei ole laskettu, mutta Göteborgissa valmistui vuosittain noin 10 000 kameraa. Käypä huutokauppahinta on liikkunut hyväkuntoisista perusmalleista noin 700–1500 euron välillä.

Hannu Sinisalo

Filmin ja digikuvan vuoronvaihto

Ensimmäisen digikameran kehitteli Kodakilla tuolloin työskennellyt insinööri Steve Sasson jo vuonna 1975. Kamera painoi nelisen kiloa, ja se pystyi tallentamaan yhden noin 10 000 pikselin kuvan 23 sekunnissa.

Alku oli hidas, koska ensimmäiset kuluttajille suunnatut digikamerat tulivat markkinoille vasta 1990-luvun alussa: uranuurtaja oli Kodakin järjestelmäkamera DCS-100. Se maksoi nykyeuroissa suunnilleen 20 000, ja kenno oli 1,3 megapikselinen. Sama ongelma vaivasi digimalleja aina 2000-luvun alkuvuosiin saakka: kamerat maksoivat tolkuttomasti ja laatu oli joko surkeaa tai kehnonpuoleista. Sitten vuosina 2005–2010 laatu koheni huomattavasti ja hinnat putosivat.

Filmikameroiden valmistus alkoi kyykätä jo 2000-luvun alussa. Pintansa pitivät parhaiten erinomaiset laatukamerat, mutta taisto filmin ja digitaalisuuden välillä tuotti monenlaisia merkillisyyksiä myynnin edistämiseksi, kummallakin rintamalla.

Filmimaailma yritti rimpuilla muutosta vastaan muun muassa uusilla formaateilla. Yksi oli disc-filmikiekko. Se lanseerattiin markkinoille 1982, mutta jo 1990-luvun alussa kiekkonegatiivien aika alkoi olla kokeiltu ja heikoksi havaittu. Vuonna 1999 lopetettiin disc-filmikiekkojen valmistus.

Vähän myöhemmin, 1996, esiteltiin kuvaamista helpottava APS-filmi. Sen negatiivikoko oli 16,7 x 30,2 milliä, ja filmikasettiin oli painettu kameraan välittyvä tekninen informaatio. APS ei pelastanut filmiä edes aloittelijoiden käyttöön, ja formaatti lopetettiin vuonna 2011.

Myös muotoilulla pyrittiin myymään filmikameroita uusille harrastajajoukoille. Ehkä kaunein tuon ajan kamera on Canonin Arancia eli appelsiini vuodelta 2002. Kamera oli pohjimmiltaan tavallinen APS-formaatin Ixus-malli, mutta siihen oli lisätty oranssinvärinen pallomainen runko ja oranssi hihna. Koko komeus oli pakattu kellertävään vaahtomuoviin, joka taas oli upotettu oranssiin sitrushedelmää imitoivaan muovikupuun. Hieno muovidesignin futuristinen tuote, mutta eipä sillä menestystä juuri ollut.

Toinen, klassisia linjoja tavoitteleva erikoisuus, oli vuosina 1991–1993 tuotettu kinofilmiä käyttävä valkoinen ja kulmikas Olympus Ecru. Käännettävä on-off -käyttökytkin etupaneelissa ja täysautomatiikka eivät markkinoita avanneet, ja parin vuoden jälkeen tuotanto lopetettiin. Ecru onkin nostanut osakkeitaan keräilykamerana, ja hyvästä yksilöstä saa maksaa noin 150 euroa.

Kertakäyttökameroillakin yritettiin myös pitää filmimarkkinoita yllä. Usein markkinoinnin avittajaksi saatiin joku suuri ja tunnettu yhtiö, kuten kinofilmikoon kertakäyttöinen Coca Cola -kamera vuodelta 1999 osoittaa. Kameraa suositeltiin ulkokuvauksiin sekä kiinteän salaman avulla myös sisäkuvauksiin.

Kun vuonna 1965 Agfan valmistamaa Coca Cola -kameraa oli myyty Suomessakin hämmästyttävät 120 000 kappaletta puolessa vuodessa, ei vuoden 1999 yritys ottanut enää samanlaista tuulta siipiensä alle. Agfan Coca Colasta ei tosin tarvinnut maksaa kuin postimaksut, muutoin kamera heltisi 20 (toisten lähteiden mukaan 25) Coca Cola -pullonkorkin tiivistetarralla. Kertakäyttökameroita myydään jonkin verran edelleen, ja niiden tarkoitus on tutustuttaa nuoret filmikuvaamiseen.

Stereokameroitakin yritettiin markkinoida, mutta ei tasokkaina laitteina, vaan erittäin yksinkertaisina välineinä. Yksi yrittäjistä oli 1990-luvun helppokäyttöinen Loreo Stereo. Kuvaa ei otettu kahdella optiikalla, vaan yhdellä kahden peilin kautta. Kuvapari muodostui kinofilmille, kumpikin kuva rinnakkain. Hongkongilainen Loreokaan ei saavuttanut suurta suosiota, vaan jäi kuriositeetiksi, ja nykyään siitä saa maksaa keräilykamerana sadan euron paikkeilla.

Loreon stereokameraa oudompi oli Torellin yritys tuoda markkinoille 1987 puhuva kamera. No, ei se oikeasti juttele, vaan toistaa nappia painamalla raakkuvalla äänellä sanat ”Say cheese, hee hee” eli vapaasti suomennettuna ”Sano muikku, ha ha”. Kamera on heikkolaatuinen 110-filmiformaatin aloittelijakamera, mutta koska siitäkään ei tullut mitään menestystarinaa, on sen arvo keräilykamerana viidenkymmenen ja sadan euron välillä. Kameran lataamista helpottava 110-filmikasetti 13 x 17 millin negatiivikokoineen oli esitelty jo vuonna 1972, joten se ei varsinaisesti liittynyt filmin ja digin väliseen kamppailuun, ja 110-kokoa valmistetaan yhä.

Lapsille suunnattiin myös 110-filmikoon kameroita, joilla vedottiin tunnettuihin leikkikalubrändeihin. Näyttävin lienee vuonna 1985 Voltronin valmistama Transformer Star Shooter, jonka voi aukoa kameran näköisestä paketista lelurobotiksi. Voltron ei kuitenkaan kauan ratsastanut vuotta aiemmin lanseeratun Transformer-lelusarjan siivellä. Niinpä kameramaailman oikuksi jääneen Transformerin hinta on tänä päivänä viidenkymmenen ja sadan euron haarukassa.

Näyttää äkkiseltään sille, että monet filmikameroiden asemaa turvaamaan tarkoitetut kameraomituisuudet markkinoitiin jo hyvissä ajoin 1980-luvulla ennen digikameroiden massa-aaltoa. Näin tapahtuikin, koska jo 1980-luvulla oli herännyt epäily siitä, että digikamerat ovat lähitulevaisuudessa tavallisen kuluttajan käsissä ja filmikameroiden tuomiopäivä lähestyy ennen pitkää. Piti löytää ajoissa uusia ratkaisuja.

Digimaailman ensimmäinen kajastus oli Kodakin digikamera vuodelta 1975. Pikselimäärä 100 x 100, paino 5 kiloa, tuotantomäärä 1. Alku oli hankala ja kestikin liki 20 vuotta ennen kuin ensimmäinen digitaalinen kuluttajakamera näki päivänvalon. Kyseessä oli järjestelmäkamera, jonka digitaalinen osuus oli Kodakin tuotantoa, mutta itse kamera Nikonin F3. Kamera oli esitelty Photokinassa 1990 ja markkinoille se tuli toukokuussa 1991. Pikseleitä 1,3 miljoonaa ja hinta noin 20 000 euroa. Kömpelö, painava ja hidas. Ei kovin monen kuvaustarpeisiin.

Tavalliselle kuvaajalle ystävällisempiä digikameroita kehiteltiin monella taholla 1990-luvun alussa, ja ensimmäisenä kuluttajakamerana markkinoille tuli vuonna 1992 (toisten lähteiden mukaan Dycam-nimisenä jo vuonna 1991) Logitechin Fotoman. Kuvaformaatti oli 376 x 240 pikseliä, mustavalkoisena, ja hintakin nykyeuroissa vain reilu tuhat. Fotomanista ei tullut suurta menestystä, ja varhaisten digilaitteiden tapaan sekin on keräilytavaraa: hyväkuntoisena ja toimivana noin 200 euroa. Myös Apple tuli varhain mukaan. Sen malli Quicktake 100 tuli kauppoihin 1994, mutta Apple vetäytyi digikameramarkkinoilta jo kolme vuotta myöhemmin. Varhaisempiakin yrittäjiä on listattu, mutta niitä myytiin yleensä rajoitetusti vain Japanissa.

Digitaaliset markkinat olivat lähes rajattomat, mutta hinta ja laatu eivät aluksi kohdanneet. Siksi kehiteltiin monenlaisia virityksiä, joilla pyrittiin saamaan uusia kuvaajia digiharrastuksen pariin.

Pelivalmistajatkin lähtivät digikilpaan, ja menestyksellisimpiä oli Nintendo. Se toi Game Boy -konsoliin liitettävän yksinkertaisen ja halvan kameran sekä siihen sopivan tulostimen markkinoille vuonna 1998. Kuva olivat heikkolaatuisia, 128 x 128 pikseliä, ja tulostinkin toimi lämpöpaperilla. Kameroita myytiin esimerkiksi Japanissa kolmen ensimmäisen viikon aikana yli puoli miljoonaa. Uutuudenviehätys katosi nopeasti, ja Game Boy -kameran tuotanto lopetettiin jo vuonna 2002.

Uudella muotoilulla yritettiin häivyttää kameran tuntua digilaitteissa. Yksi esimerkki oli Minoxin DD1 vuodelta 2003. Kamerasta oli tehty pyöreä kiekko, josta törröttää eteenpäin optiikan asemesta kierteellä avattava paristokotelo. Menestystä ei tästäkään kokeilusta tullut.

Myös lapsille yritettiin suunnata erilaisia lelun ja kameran kombinaatioita, kuten tämä Mattelin Barbie Video Girl, jota tehtiin vuosina 2010–2012. Optiikka oli rinnuksilla ja näyttö selässä. Jonkinlaisia stillkuvia sillä myös sai, mutta videon resoluutio oli olematon, 320 x 240 pikseliä. Heikkolaatuisuus siivosi Barbienkin pian pois markkinoilta.

Mitään mullistavaa uutta ei digikameroiden sisuskaluihin keksitty lukuun ottamatta Lytro-kameroita, joita on markkinoitu kuvakenttäkameroina. Niissä ei ole pikseleitä vaan megasäteitä (megarays), ja kuva tarkennetaan kuvan ottamisen jälkeen. Varhaisimmat Lytrot vuodelta 2012 eivät edes muistuta kameroita, kuten kuvasta näkyy. Vuonna 2014 Lytro toi markkinoille järjestelmäkameraa ulkoisesti muistuttavan Illumin, mutta sekään ei murtanut CCD- ja CMOS-kennoille perustuvia markkinoita. Koko Lytro haudattiin vuonna 2018, koska tarkentamattomia kuvia ei voinut siirtää muualle kuin Lytron omille sivuille ja tarvetta jälkitarkennukseen ei tuntunut olevan. Tuleeko Lytroista keräilykohteista, saa nähdä. Joka tapauksessa Illumista joutuu A-kuntoisena maksamaan 500-1000 euroa.

Tarkoitukseni ei ole vertailla filmiä ja digitaalisuutta, vaan osoittaa, mitä vuoronvaihdon paniikkitunnelmat synnyttivät ideoijien päässä. Olisiko murrosaikakauden merkillisimmistä välineistä kokoelmakohteeksi?

Hannu Sinisalo

Kopioi oikein, copy right

Hyville valokuvausvälineiden laatua parantavilla keksinnöille on useimmiten hankittu patentti, jotta muut valmistajat eivät voisi laillisesti kopioida niitä. Patenttioikeuden rikkominen on kameramaailmassa kuitenkin ollut varsin tavallista, ja siihen ovat useimmiten syyllistyneet valtiot, jotka muutoinkaan eivät ole välittäneet tekijänoikeuksista. Erityisesti Neuvostoliitto, Kiina ja ennen toista maailmansotaa ja vielä 1940-luvulla Japani kopioivat surutta varsinkin saksalaisten ja yhdysvaltalaisten kameranvalmistajien parhaimpia malleja. Rikoshan luvaton kopiointi on, mutta edellä mainitut maat eivät kansainvälisestä juridiikasta piitanneet.

Aina näennäinen samankaltaisuus ei kuitenkaan ole kopiointia: ensimmäisen kuvan Voigtländerin Stereflektoscop 1910-luvulta ja Franke & Heidecken (myöhemmin tunnettu Rolleiflex-kameroistaan) Heidoscop 1920-luvulta muistuttavat erehdyttävästi toisiaan, mutta kyseessä ei kuitenkaan ole kopio. Voigtländerin kuvaus- ja tähtäinlinsseillä on sama valovoima 4.5, mutta Franke & Heidecken tähtäinlinssin valovoima on hieman suurempi (3.2) kuin kuvausoptiikoiden (4.5). Tämä helpotti tarkentamista ja oli patentoitu ominaisuus, joka oikeutti Fanke & Heidecken tekemään omaa Voigtländeriä ulkoisesti muistuttavaa Heidoscopiaan.

Monissa tapauksissa esimerkiksi kokoontaitettavan paljekameran rakenne on niin samankaltainen lähes kaikilla valmistajilla, ettei kopiointisyytöksiä voi ulkonäön perusteella helposti osoittaa.

Joskus kokoontaitettavien paljekameroidenkin kopiointi on selvä: saksalainen Zeiss Ikonin Super Ikonta 1930-luvun lopulta ja neuvostoliittolainen Moskva 2 1940-luvun lopulta ovat säätimineen kuin samasta muotista. Super Ikonta oli ympäri maailman suosittu malli, mutta Moskvaa käytettiin lähinnä vain Neuvostoliitossa. Yksi syy olivat molemminpuoliset tuontirajoitukset ja patenttioikeuden rikkominen, toinen syy oli laatuero: Super Ikontan kaikki yksilöt täyttivät tarkat toleranssivaatimukset, mutta Moskvan laatu heitteli. Hyvän saattoi sattumalta saada, mutta myös liki kelvottoman.

Zeiss Ikonin muitakin malleja kopioitiin myöhemmin, kuten kuvan japanilainen

Daiichi Kogakun Zenobia vuodelta 1949 osoittaa. Sen pohjana oli Zeissin Super Ikonta B, jota valmistettiin vuosina 1935–1937.

Suosituinpia Zeissin kopioitavista malleista taisivat olla Contaxit I, II ja III. Selvä tapaus oli Kiev, mutta oliko sepelkkä kopio? Kun Kieviä tehtiin Saksasta tuoduilla laitteilla Neuvostoliitossa vuodesta 1947 ja osin alkuperäisistä Zeissin osistakin, niin oliko kyseessä aluksi jatkumo eikä kopio?

Kaksisilmäisten TLR-rullafilmikameroiden kopiointi on yleistä ja perustui lähes kaikkien mallien samankaltaiselle perusrakenteelle. Kopioinnista saattoivat kieliä muun muassa kuilutähtäimen reunuksen muoto, merkkilogon hahmo tai pyöristetyt etulaudan reunat.

Varhainen neuvostoliittolaiskopio oli tämä vuosina 1932–1949 valmistetun Voigtländer Brillantin kopio Lubitel 2, jota tehtiin varsinaisena massatuotantona vuosina 1955–1980. Jopa nimikyltin muoto on kopioitu.

Suoria Rolleiflexin kopioita on hankala osoittaa, koska Franke & Heidecke piti patenteistaan tiukasti kiinni – kaksisilmäisen TLR-kameran monet osiot olivat suojattuja. Lähimmäksi kopioinnissa pääsi ehkä Yashican Yashicaflex B. Alkuperäisenä lähteenä on pidetty Rolleiflex Automat 4 mallia, joka esiteltiin vuonna 1951. Yashicaflex B sen sijaan on myöhempi tulokas vuodelta 1957.

Hauska esimerkki Rolleiflexin yksinkertaisemman mallin, Rolleicordin, kopioinnista on nimeltään Roll-o-Frex-merkkinen TLR-kamera. Kuvaa siitä ei löydy, kahdesti sellainen on myyty huutokaupassa 2000-luvulla, muttajapanilaisessa mainoksessa vuodelta 1941 se kyllä häivähtää.

Mitä tunnetumpi ja parempi kameramalli, sitä enemmän sitä kopioitiin. Ninpä Hasselbladin perusmalli 1000F (1953–1957) kopioitiin nopeasti sekä Neuvostoliittoon että Kiinaan. Neuvostokopiot olivat mallinimiltään Salyut C (1954–1980) sekä Zenit 80 (1971) ja kiinalaiskopio Eastwind (1970–1973). Jos Eastwind oli harvinainen, niin Zenit 80 oli massatuotettu yleismalli, joka kelpasi teknisistä puutteistaan huolimatta länsiostajille halvan hintansa vuoksi.

Neuvostoliitossa selkeätä kopiointia jatkettiin. Uudenaikaisempia kopioita oli Minox 35:n (1974–1991) muuntaminen melkein samanlaiseksi Kiev 35 A:ksi (1985–1991). Länsimarkkinoita tälläkään Kievillä ei saavutettu, mutta kotimaan hieman modernimman kaluston etsijöille sillä oli kysyntää.

Joskus on kopiointia – tai suoranaista lainaa - on peitetty oman tuotemerkin taa. Yksi esimerkki on Hasselbladin Lunar-digikamera vuodelta 2012, joka on kuitenkin sisuksiltaan Sony Nex 7. Hinta oli Hasselbladin tapaan kova, mutta tähän täkyyn ei moni ostaja mennyt. Laite oli huomattavasti kömpelömpi kuin alkuperäinen Sony Nex 7, ja säätönupitkaan eivät vakuuttaneet kovin korkealaatuisesta designistä. Koko Lunar-hanke floppasi.

Pelkkä nimi voitiin myös kaupata eteenpäin. Näin kävi kohtalaisen maineikkaan Exaktan kohdalla, kun vanhojen mallien loputtua nimi myytiin Japaniin. Tuloksena oli kaksoislaukaisinta käyttävä Exakta Twin TL vuonna 1973. Laatu oli heikko ja optiikat jopa surkeita, minkä totesin hankittuani tämän kameran - nimen houkuttelemana.

Mainittakoon, että Exaktoja tehtiin kyllä muuallakin kuin Itä-Saksassa: Länsi-Saksassa tuotettiin vuonna 1966 pienen nimikiistelyn jälkeen Exakta Real, varsin hyvä kamera. Valmistusmäärät jäivät vähäisiksi, ja niinpä kromipintainen Real maksaa nykyään hyväkuntoisena pari tuhatta euroa ja musta malli tuplasti.

Ja lopuksi se kaikkein kopioiduin kamera: ylivoimaisesti Leica. Kopioituja malleja olivat Leica II, III ja IIIf, mutta myös M3, M4, M7 ja M8. Hans P. Rajner on laatinut vuonna 1994 hyvän ja varsin kattavan Leica-kopioiden yhteenvetokirjankin ”60 Years of Leica copies”.

Kopiomalleja on kolmisensataa alkaen vuodesta 1934. Kopioinnin suosiota varsinkin toisen maailmansodan jälkeen vauhditti se, että Saksan hävittyä sodan myös saksalaisten kamerapatentit raukesivat.

Varhaisimpana on neuvostoliittolainen Fed, ja sen jälkeen lista laajenee Japaniin, USA:han, Iso-Britanniaan, Ranskaan, Kiinaan, Italiaan ja Itävaltaan. Jotkut kopiomallit ovat lähes yhtä laadukkaita kuin alkuperäinen Leica, mutta taso vaihtelee. Hinnat sen sijaan ovat korkeita, koska kopioiden valmistusmäärä jäi usein hyvinkin rajalliseksi. Täysi Leica-kopiokameroiden kokoelma tuntuu utopialta, mutta tässä joitain esimerkkejä nimistä sekä valmistusmaista:

1934–1990, FED, Neuvostoliitto

1934–1935, GOMZ Pioneer, Neuvostoliitto

1934–1957, Kwanon, (myöhemmin Canon) Japani

1940–1961, Leotax, Japani

1945–1947, Kardon, USA

1946–1956, Nicca, Japani (tunnetaan myöhemmin 1959-1960 Yashica YE-mallina)

1947–1958, Minolta 35, Japani (aluksi 1947 negatiivikoko oli poikkeavasti 24 x 32 milliä!)

1947–1958, Gamma, Italia

1947–1962, Foca, Ranska

1947–1965, Reid, Iso-Britannia

1948–1951, Chiyoda, Japani

1948–1973, Zorki, Neuvostoliitto

1950–1953, Afiom Kristall, Italia

1953–1959, Tanac, Japani

Mukaan kopiointiin liittyivät myös japanilaiset Alta, Honor, Jeicy, Pax ja Tower, itävaltalainen Wica, italialaiset Borletti, Helios, Janua ja Sonne sekä kiinalainen Shanghai.

Kopiokysymys on monimutkainen ja tulkinnanvarainen, mutta toisaalta kopioiden metsästäminen ja hankkiminen omaan kokoelmaan on palkitsevaa uuden löytämistä.

Hannu Sinisalo

Tarpeellista tilpehööriå

Kameroiden lisäksi keräilijöille kertyy usein kuvausvälineen lisätarvikkeita, joskus tarpeellisia, joskus turhanaikaiseltakin tuntuvaa tilpehööriä.

Onko lisälaitteita saatavilla ja tuovatko ne kokoelmaan lisäarvoa? Suurin osa lisävälineistä on ns. piraattituotantoa eli muiden kuin kamerakohtaisten merkkivalmistajien tekemiä. Niiden rahallinen arvo on usein pieni, eivätkä ne tuo kokoelmaankaan merkittävää lisää.

Sen sijaan merkkituotteiden keräily on vaivan arvoista. Karkeana nyrkkisääntönä voi sanoa, että mitä kalliimpi ja laadukkaampi kamera, sitä enemmän merkin tuottamia lisävälineitä löytyy ja valitettavasti, sitä kalliimpia myös lisävälineet ovat.

En ota tähän katsaukseen mukaan optiikoita, suotimia tai vastavalosuojia. Muidenkin lisävälineiden määrä on melkoinen.

Listaamatta järjestelmäkameroiden vaihto-optiikoita niihin liittyy yksi hyvin harvinainen lisäväline: turretti eli kiekkolevy, johon on yleensä voinut kiinnittää kolme eri optiikkaa. Kiekkolevyt olivat tavallisia kaitafilmi- ja elokuvakameroissa sekä suurennoskoneissa, mutta eivät yksittäiskuvakameroissa lukuun ottamatta mikroskooppikuvausta.

Lyhyen kaivelun jälkeen ainoat kamerat, joissa oli vakiovarusteena kolmen optiikan levy, olivat harvinaiset italialaiset Rectaflex Rotor vuodelta 1952 sekä Tiranti Summa vuosilta 1954–1958.

Leica teki 1960–1962 Orolf-kiekkolevyä 250 kappaleen sarjan kameroihin M2 ja M3. Leica IIIc:hen kiekkolevyn sai jo 1949, mutta se oli Haber & Finkin tuotantoa. Koska neuvostoliittolainen Fed kopioi Leicaa surutta, on siihen saatavilla myös kolmilinssinen merkkiturretti 1940-luvun lopulta. Hinnat ovat kameraa kovempia: Leican kiekkolevy maksaa noin 4 000 euroa ja Fedin suunnilleen saman verran.

Optiikan lisävälineitä olivat myös loittorenkaat, joita suhteellisen usein tehtiin merkkikohtaisesti. Manuaalisäätöisissä kameroissa loitot ovat yksikertaisia putkia, joita voi liittää toisiinsa, kunnes saavutetaan tarvittava kuvaussuhde lähi- ja makrokuvauksessa. Hintaa niillä ei paljon ole: kuvan Exaktan loitot saa parilla kympillä, kalleimmat Leican loitot noin 30–80 eurolla.

Varsinaiseen makrokuvaukseen paljelaite on paras, koska sillä pääsee riittävän lähelle kuvattavaa kohdetta. Usein palkeisiin voidaan liittää myös diakopiointilaite, kuten kuvan Canonin FL-optiikoihin sopivassa laitteessa. Palkeet diakopiointilisineen ovat edelleen nykykameroihin käypää tavaraa, jos vain optiikka sopii. Hinta liikkuu piraattimerkkien vajaasta satasesta merkkikohtaisten kolmeenkin sataan.

Lähikuvaukseen käy myös lähikuvauslisäke, jos kyseessä ei ole SLR-peilikamera. Lisäke asetetaan optiikan eteen, ja tulos ei ole välttämättä kovin kummoinen. Kuvan Canonin lisäkkeeseen kuuluu myös etsimen laajentaja. Hintaa tälle yhdistelmälle alkuperäiskoteloineen tulee muutama kymppi. Kiinteäoptiikkaisissa mittaetsinkameroissa merkkikohtainen lisäke on hyvä kokoelmalisä. Toki useisiin kiinteäoptiikkaisiin kameroihin on saanut myös tele- ja laajakulmalisäkkeitä. Kuvassa on Rollei 16 -kameran Mutar-telelisäke, joka pidentää perusoptiikan polttovälin 1,7-kertaiseksi. Mutareita sai myös laajakulmalisäkkeinä sekä kaksisilmäisin Rolleiflexeihin ja Rolleicordeihin. Optisten lisävälineiden hinnat vaihtelevat vajaasta satasesta viidensadan tienoille. Tele- ja laajakulmalisäkkeet eivät ole vaihto-optiikan veroisia piirroltaan tai nurkkavinjetoinniltaan, mutta ne ja lähikuvauslisäkkeet ovat hyvä kokoelmalisä kiinteäoptiikkaisiin mittaetsinkameroihin.

Optiikkaan liittyvät myös stereokuvauslisäkkeet: optiikan eteen asetettuina ne jakavat kuvan kahteen hieman kuvakulmaltaan toisistaan poikkeavaan otokseen, ja useimmiten niihin kuuluu myös etsimeen kiinnitettävä tarkasteluosa. Ainakin Leicaan, Exaktaan, Zeissiin ja Zorkiin on saanut valmistajan oman stereolisäkkeen.Hinnat vaihtelevat runsaasta satasesta Leitzin noin kuuteensataan euroon. Kokoelmassa stereolisäke on hyvälisä.

Jos optiikka vaihtui mittaetsinkamerassa, oli etsinkin rajattava. Usein etsimestä löytyi rajaus muutamalle perusoptiikan lähipolttovälille, mutta muihin tarvittiin lisäetsin varustekenkään. Usean polttovälin kiekkolevyetsimiä tuottivat muun muassa Leitz, Zeiss (Jena) ja Zorki. Hienostunein oli Leitzin Vidom (myös nimillä Visor, Visol, Viset), jossa tähdättävän optiikan polttoväli vaihdettiin etsimeen torpedomaisen laitteen säätökierää kääntämällä. Lisäetsimet maksavat muutamasta kympistä Leitzin ja Zeissin reiluun sataseen, ja vanhimmat ovat jo 1930-luvun alusta. Lisäetsin on kokoelmassa melkein ehdoton, jos vaihto-optiikan polttovälirajaus ei näy kameran kiinteässä etsimessä.

Etenkin pitkillä polttoväleillä vaihto-optiikkaiseen mittaetsinkameraan tarvittiin myös erillinen etäisyysmittari. Leitzin mittareista pyydetään jopa 500–600 euroa, mutta esimerkiksi kuvan japanilaisen kameravalmistaja Walzin mittari irtoaa muutamalla kympillä. Oma lukunsa oli kuvassa näkyvä Rolleimeter, jota käytettiin TLR-kameran ns. urheiluetsinasennossa, jolloin tähyslasin kuvaa ei nähty. Rolleimeter maksaa kuitenkin yleensä alle sata euroa – jopa alkuperäislaatikkoineen. Kuten lisäetsinkin, on merkkikohtainen (!) etäisyysmittari erinomainen lisä, jos kokoelmaan kuuluu pitkäpolttovälinen vaihto-objektiivi.

Jos lähikuvaa loitoilla tai palkeilla, jossain vaiheessa alkaa kaipaamaan kulmaetsintä. Nykykameroissahan on useimmiten kääntyvä näyttö, mutta ei filmikameroissa. Merkkikohtaisia kulmaetsimiä löysin lyhyellä haulla Asahi Pentaxilta, Canonilta, Contaxilta, Leitzilta, Mamiyalta, Minoltalta, Nikonilta, Olympukselta, Pentaconilta, Seagullilta, Topconilta ja Zeissilta. Siis lähes kaikilta tunnetuilta SLR-kameroiden valmistajalta. Koska vanhojakulmaetsimiä on paljon, hintakin jää vähäiseksi, parista kympistä reiluun sataseen.

Sitten itse filmiin. Lehti- ja urheilukuvauksessa tarvittiin nopeata filminsiirtoa. Sitä varten kehitettiin moottoreita, joista yksi 1930-luvun lopun esimerkki on kuvassa: Leica III -mallin pohjalle suunniteltu 250 kinofilmiotoksen Reporter-malli ja kameran alle sijoitettu filminsiirtomoottori Leica-Motor. Varhaisimmat Leica-Motorit ovat hinnakkaita, mutta myöhempiä malleja saa noin tuhannella eurolla. Lähes kaikkiin muihinkinkinofilmijärjestelmiin on ollut oma filminsiirtomoottori, eivätkä ne maksa yleensä sataa euroa enempää. Sähköinen viritin on vielä halvempi, mutta filminsiirrossa hitaampi ratkaisu. Moottori tai viritinkin on hyvä lisä kokoelmakameraan.

Filmiosastolle kuuluvat myös vaihtoperät, ja ne kuuluvat yleensä ison koon tai keskikoon (6x4.5, 6x6, 6x7 ja 6x9 sentin negatiivikoko) järjestelmäkameroihin. Kuvassa on Mamiya Pressin 6x9 sentin vaihtoperä 1960-luvulta. Perät mahdollistivat usean filmilaadun käyttämisen samassa kuvaustilanteessa. Vaihtoperät maksavat noin 100–200 euroa. Keskikoon filmijärjestelmässä vaihtoperä on aina hyvä lisä.

Erillisestä valotusmittarista ei piraattivalmisteena kokoelman kannalta ole suurta iloa, mutta merkkikohtaisena se on mainio lisä. Suurin osa mittareista on piraattitavaraa: Gossen, Seconic, General Electic, Weston Master tai vastaava. Seleenimittarit ovat usein toimintakelvottomia, koska seleeni ei enää ikääntyessään tuota valosta mitattavaa sähköä. Oikeastaan vain Leitzin Leican varustekenkään asetettavilla mittareilla on kysyntää. Niistä pyydetään parista kymmenestä eurosta noin viiteen kymppiin.

Merkkikohtainen vitkalaukaisin on myös harvinainen, mutta huokea laite. Suurin osa on jousikoneistokäyttöisiä, mutta myös pneumaattisia laitteita löytyy. Leitzin Apdoo-vitkalaukaisin maksaa noin 40-100 euroa, riippuen kunnosta ja siitä, onko mukana alkuperäinen myyntilaatikko. Ainakin myös Agfalta, Canonilta, Kodakilta ja Olympukselta löytyy oma vitkalaukaisin.

Harvinaisiin lisävälineisiin kuuluu teleoptiikkojen kanssa laukaisutukena käytettävä kivääri- tai pistoolikahva. Piraatteina löytyvät Rowi ja Dasco, mutta merkkikohtaisina ilmeisesti vain Zeiss Ikonin sekä Leitzin kahvat. Hinta on harvinaisuuden mukainen: Zeiss noin 30 000 ja Leitz vielä kymmenisen kertaa enemmän. Pakettiin kuuluu yleensä myös kamera ja teleoptiikka.

Kiväärikahvaa käytännöllisempi vakauttamisvaruste on jalusta. Kamerakohtaisia merkkijalustoja ei juuri tunneta, koska jalustan kierre on yleensä universaali ¼- tai 3/8-tuumainen. Compass-kinokameraan löytyy merkkijalusta (ei hintatietoa) 1930-luvun lopulta, ja samoin Leitz on tehnyt jalustoja (noin sata euroa) ja kuulapäitä – ne sopivat kierrekiinnityksellä mihin tahansa kameraan. Toki Leican tai Compassin kanssa on hienoa esitellä myös niiden valmistajan jalusta.

Salamalaiteiden kanssa on kutakuinkin sama kuin jalustojen: filmiaikakauden salamalaitteen kiinnitys sopii mihin tahansa kameraan, jossa on kaapelikytkentä. Varustekenkään kytkeytyvinä salamat ovat eriytyneet merkkikohtaisiksi vasta 1990-luvulla. Kohtuullinen määrä merkkikohtaisesti sopivia salamalaitteita tehtiin kuitenkin 1940- ja 1950-luvulla yksinkertaisiin laatikkokameroihin. Merkkejä olivat muun muassa Ansco, Argus, Herbert & George, Kodak, Mercury ja Spartus. Nämä maksavat 10–40 euroa, ja usein mukana tulee myös kamera. Varsin harvinainen ja ehdottomasti kokoelmakameraan kuuluva – jos sellaisen löytää - on kuvan esittämä Rolleiflexin vedenalaissalama ja kotelo Rolleimarin vuodelta 1959. Molemmat yhdessä maksavat noin 1000–2000 euroa, kunnosta ja vedenpitävyydestä riippuen.

Välineluettelon lopuksi laite, jota ei filmikamerasta olisi olettanut löytyvän: selfiepeili ja selfiekeppi. Nämä ovat Minoltan kiekkokamera Disc-7:ssä vuodelta 1983. Peili on kiinteästi kamerassa optiikan vieressä. Kamera on halpa, kympin pari (Courreges-mallit noin satasen luokkaa!), mutta Minoltan selfiekeppi on hankalampi löytää.

Tilpehöörivuori on siis melkoinen, mutta erityisesti merkkikohtaiset ja tiettyyn kameramalliin tarkoitetut lisävälineet ovat hyvä kokoelman kuorrutus - joskus niitä on tosin hankala löytää.

Hannu Sinisalo

Kiinalainen juttu

Kiinalaisella jutulla tarkoitetaan mutkikasta asiaa, josta ei oikein tahdo saada tolkkua. Kun aiheena ovat kiinalaiset kamerat, asia on mutkikas. Vaikka Kiina on maailman toiseksi väkirikkain maa ja nykyisin modernin teknologian tuottaja, niin ennen 1950-luvun loppua siellä ei valmistettu valokuvausvälineitä juuri laisinkaan – tiettävästi. Ainoa Kiinan kamerahistoriaa käsittelevä teos on Cameras of the People's Republic of China, joka on julkaistu jo vuonna 1989.

Kiina oli ennen köyhä maa, ja valokuvaus ei kuulunut yleisiin harrastuksiin. Toki hyvin toimeentulevilla kiinalaisilla oli kameroita jo 1900-luvun alkukymmeninä, mutta ne olivat enimmin eurooppalaista tai yhdysvaltalaista tuontitavaraa.

Ainoa viite Kiinaan markkinoiduista kameroista on vuoden 1935 Rolleiflexin Old Standard -mallin versio, jossa on sanat Deutsches Fabrikat sekä kiinankielistä tekstiä (Made in Germany) tarkennusnupissa. Myös Leicoja, Voigtländereitä ja Zeissin tuotteita tuotiin maahan ennen kansantasavallan syntymistä 1949. Sen jälkeen kameroita tuotiin Neuvostoliitosta – ennen kuin maiden välit katkesivat 1960 liki 30 vuodeksi.

Mikä oli sitten ensimmäinen Kiinassa valmistettu kamera? Todennäkäisesti Selo-nimellä Sanghaissa tehty Kodak Brownien kopio. Seloa tehtiin 1947, mutta kokonaisuudessaan vain noin 200 kappaletta. Sisällissota lopetti Selon tuotannon 1948, ja kului yhdeksän vuotta seuraavaan yritykseen.

Vuonna 1956 heinäkuun 2. päivänä Tianjin Daily -lehdessä raportoitiin Qiyi-merkkistä (suomeksi 1.7.) kameraa valmistetun Tianjinin valtiontehtaassa. Oiyi oli japanilaisen Mamiya Six -rullafilmipaljekameran kopio ja sitä tehtiin noin 40 kappaletta.

People’s Daily kertoi saman vuoden elokuun 1. päivänä, että Dalai 135 -merkkistä kameraa oli valmistettu Dalain teknisessä tehtaassa. Se oli neuvostoliittolaisen Zorkin tyylinen mittaetsinkamera. Zorki oli puolestaan Leican kopio. Dalaita tehtiin kuitenkin vain 12 kappaletta. Tämä oli tyypillistä lähes kaikelle kiinalaiselle kamerateollisuudelle: valmistajia oli paljon ja hajallaan sekä tuotantomäärät olivat yleensä vähäisiä.

Mittaetsinjärjestelmä Shanghai 58-I:stä alettiin valmistaa vuonna 1958. Noin sata kappaletta tehtiin Nanjingissä, joka oli Shanghai 58-I:sen toisena tuotantonimenä. Seuraavana oli vuorossa ensimmäinen varsinaisesti massatuotettu kiinalainen kamera Shanghai 58-II, jota tehtiin 66 800 kappaletta ennen kuin välit Neuvostoliittoon katkesivat 1960. Molemmat Shanghait olivat Leica IIIf:n kopioita.

Vuodet 1958 ja 1959 olivat muutoinkin merkittäviä Kiinan kamerahistoriassa. Leica-kopioiden lisäksi alkoi yksinkertaisten kansankameroiden valmistus. Vuonna 1958 markkinoille tuli neuvostoliittolaisen Smena 2:n luvallinen kopio Hua Shan ja vuonna 1959 saksalaisen Eho Altissa Boxin kopio Xing Fu (Onnellisuus). Kummankaan valmistusmääristä ei ole tietoa, mutta ne lienevät jääneet suhteellisen vähäisiksi, koska äärimmäisen pelkistetystä Xing Fu -kamerasta saa hyväkuntoisena pulittaa 200–300 euroa.

Vuonna 1959 vähälukuisille varakkaille käyttäjille tarkoitettu SLR-peilietsinjärjestelmä Zi Jin Shan (Purppuravuoristo) tuli säädellyille markkinoille. Se muistutti melkoisesti neuvostoliittolaista vuoden 1952 Zenit-kameraa, mutta prisma oli kompaktimpi. Optiikkakierre oli 39-millinen, joten siihen saattoi liittää laajan valikoiman Zenitin tai länsivalmistajien optiikoita. Zi Jin Shanista tehtiin kakkosversiokin, joka oli Leitz-auction -huutokaupassa vuonna 2021 (huutokauppa 39, sivu 9), mutta jäi myymättä noin 5 000 euron odotehinnasta huolimatta. Odotusarvo kertoo, että tämän ensimmäisen kiinalaisen SLR-järjestelmän valmistusmäärät olivat vähäisiä.

Shanghaissa näki päivänvalon vuonna 1958 myös ensimmäinen kiinalainen kaksisilmäinen kamera, nimeltään yksinkertaisesti Shanghai. Kamera muistutti Rolleicordia, mutta aika- ja aukkoasetukset näkyivät etulaudassa. Valmistajaksi on useimmiten mainittu Shanghai camera factory, mutta todellisuudessa se oli useiden Shanghain seudulla olevien kameroiden ja optisten laitteiden sekä kellojen valmistajien yhteisnimitys.

Shanghai TLR sai Kiinassa lukuisia seuraajia, jotka pitivät pintansa niin kotimaisessa käytössä kuin vientimalleinakin pitkälle 1990-luvulle. Vientikameroissa on nimikyltti latinalaisin aakkosin, kotimaahan tarkoitetuissa taas kiinalaisin merkein.

TLR-malleja oli yhteensä viitisenkymmentä. Yksi tunnetuimmista oli Seagull (Lokki), jota tuotiin jonkin verran myös Suomeen. Seagull-kameraa tehtiin parina kymmenenä hieman toisistaan poikkeavana TLR-mallina vuodesta 1967, ja sitä väitetään valmistettavan edelleen.

Tuotantomäärät olivat suuria, mikä näkyy myös hinnoissa: tavallisimmat Seagull-kaksisilmäiset maksavat huippukuntoisenakin vain noin sata euroa. Muita yleisiä TLR-merkkejä olivat Pearl River, Hongmei, Hua Zhong, Quingdao, Eastar, Five Goats ja Yoyi.

Vuonna 1998 Shanghain valokuvausvälinetuotanto täytti 40 vuotta, ja juhlavuoden kunniaksi Seagullista tehtiin kullattu 2 500 kappaleen erityisversio. Tässä matkittiin Rolleiflexin kultapölymalleja, mutta kullatun Seagull-paketin saa mint-kuntoisena reilulla tuhannella eurolla.

Jos koko Shanghain alueen kamerahistoriaan haluaa perehtyä kunnolla, niin siellä päin poiketessa kannattaa pistäytyä museossa Shanghai Museum of Old Camera Manufacturing. Jos paikkakunnalle ei ole asiaa, niin kohtuukattava yleisesitys on englanniksi osoitteessa https://www.shine.cn/feature/travel/1812287385/

Kiinan kameratuotanto monipuolistui 1970-luvulla.

Hasselbladia mukaillen syntyi 6 x 6 sentin negatiivikoon yksisilmäinen peilijärjestelmä East Wind (Dong Feng), joka esiteltiin 1.10.1969 eli Kiinan kansantasavallan 20-vuotisjuhlassa – ei suinkaan yleisölle, vaan Mao Zedongin neljännelle vaimolle. Peruslinssin 80 mm lisäksi valikoimaan kuuluivat 50 millin laajakulma ja 150 millin muotokuvaoptiikka. Sen kummempaa menestystä ei kamerasta tullut, ja sitä tehtiin vain 97 kappaletta vuosina 1970–1973.

Modernimpaa maailmaa edustivat 1973 tuotantoon tulleet SLR-kinokamera Pearl River (Helmijoki) ja mittaetsinkamera Red Flag (Punalippu). Pearl River perustui Minoltan tekniikkaan, mutta lainasi joitain piirteitä myös Nikon F1:ltä. Tämän merkin tunnetuin edustaja oli malli S-201. Kiinalaiseen tapaan sitä tehtiin viidessä eri tehtaassa Sichuanin maakunnassa ja nimikin oli siirretty toiselta tehtaalta. Korkeasta hinnastaan huolimatta – tavallisen työntekijän vuosipalkka – kamerasta tuli varsin suosittu. Red Flag taas kopioi Leican M4-mallia. Sitä tehtiin vuosina 1971–1977 vain noin 200 kappaletta.

Kansankamerarintamalle Kiina pyrki jälleen 1980-luvulla kopioimalla Agfa Optima Flash Sensorin ja tekemällä siitä mallin Quingdao Flash Electronic, joka tunnetaan myös nimellä Quiongdao 6. Kamerassa oli jo kiinteä elektroninen salama sekä automaattivalotus, mutta edelleen manuaalinen vyöhyketarkennus.

Kiinan kamerateollisuus ei kohonnut kansainväliseksi vientiteollisuudeksi kuten Japanissa tai jopa Hong Kongissa, ja ainoastaan kaksisilmäiset TLR-kamerat jatkoivat kohtuullisen hyvää myyntiä.

Perinteisten mallien sijaan Kiina alkoi tuottaa myös erityiskameroita 1990-luvulla. Valikoimaan kuuluivat 4 x 5 sekä 8 x 10 tuuman pakkafilmikamerat Iston (vuonna 1994), 6 x 12 sentin negatiivikoon panoraamakameraFotoman 612 (vuonna 2003) ja varsin erikoinen kolmilinssinen stereo-TLR 3D-World-TL120-1 (vuonna 2006). Myös Seagull esitteli moottorilla varustetun modernin kinojärjestelmän DF 5000 (vuonna 2001), jonka designistä vastasi italialainen tuotesuunnittelija Luigi Colani.

Filmikameroiden tuotanto kuitenkin kyykkäsi 2000-luvulla, ja maa siirtyi varsin sujuvasti digimaailmaan. Kiinassa tuotetaan erityisesti digikameroiden komponentteja sekä videotallentimia. Ainoa varsinainen digijärjestelmä on muualla suhteellisen tuntemattomaksi jäänyt YI.

Kiinalaisten kameroiden keräily on mielestäni hankalaa, koska useita malleja tehtiin hyvin vähäinen määrä ja hinnat ovat korkeita. Suomessa kiinalaisia filmikameroita ei Seagullia lukuun ottamatta juuri näkynyt. Toisaalta, kiinalaisen TLR-kokoelman kerääminen ei ole mahdottomuus kansainvälisen verkkokaupan aikakautena.

Hannu Sinisalo

Sarjakuvasankareiden siivellä

Yksinkertaisia rullafilmikameroita suunnattiin helppokäyttöisinä nimenomaan lapsille jo 1900-luvun alussa. Lapsista toivottiin kasvavan valokuvamateriaalien suurkuluttajia. Edelläkävijä oli Kodak, joka lanseerasi Brownie-kameran vuonna 1900. Tämä yksinkertainen ja halpa laatikkokamera oli suurmenestys USA:ssa ja Britanniassa: jo ensimmäisenä tuotantovuonna tehtiin noin 150 000 Brownieta.

Nimi tuli kanadalaisen piirtäjä Palmer Coxin lastenkirjoista ja sanomalehdistä lapsille tutuiksi tulleista Brownie-hahmoista, jotka seikkailivat lastenkirjoissa ja sarjakuvissa. Hahmoja käytettiin aluksi Brownie-kameroiden myyntipakkauksissa ja mainoksissa. Näin sarjakuva oli valjastettu ensimmäisen kerran kameroiden markkinointiin.

Brownie-kameramallit olivat pitkäikäisiä: niitä valmistettiin eri versioina vuodesta 1900 aina 1960-luvun lopulle saakka. Loppuaikoina ne eivät tosin olleet enää laatikoita, vaan yksinkertaisia mittaetsinkameroita.

Vuonna 1930 Kodak teki uraauurtavan markkinointitempauksen: 50-vuotisjuhlaansa viettävä valmistaja lupasi ilmaiseksi kameran ja rullan filmiä jokaiselle lapselle, joka täyttäisi 12 vuotta vuoden 1930 aikana. USA:han toimitettiin noin puoli miljoonaa Brownieta ja Kanadaan noin 50 000. Kampanjan suojelijaksi saatiin Yhdysvaltain presidentin puoliso, Grace Coolidge.

Lähes kaikki lasten sarjakuviin liitetyt kamerat ovat yhdysvaltalaisia, koska se on myös sarjakuvan suurmaa.Merkittävin sarjakuvahahmojen luoja oli vuonna 1923 perustettu Disney Brothers Studio. Sen kärkinimiin kuuluivat Suomessakin tutuiksi tulleet Mikki Hiiri ja Aku Ankka – tässä järjestyksessä.

Yhtiö Herbert & George toi vuonna 1946 markkinoille Donald Duck -kameran, 127-rullafilmiä käyttävän pelkistetyn bakeliittilaitteen. Aku veljenpoikineen seikkaili niin myyntilaatikossa kuin kameran takalaudassakin. Yksinkertaisuudestaan huolimatta kamera – varsinkin myyntilaatikkoineen – on haluttu ja kysytty. Hinta on mint-kuntoisena pari sataa euroa, ja tämä ei johdu suinkaan kuvausvälineestä itsestään, vaan Disney-hahmoista. Niihin liittyvien oheistuotteiden keräily on suosittua koko maailmassa.

Mikki Hiiri oli kuitenkin USA:ssa Akua suositumpi hahmo. Houghton-Butcher toi markkinoille jo vuonna 1935 pienen laatikkokameran Ensign Mickey Mouse, joka käytti suojapaperilla varustettua M 10 -tyypin 35 millin kinofilmiä. Negatiivikoon vuoksi kamera oli vain 6x9x8 sentin kokoinen ja siten laatikkomallin yksi pienimpiä. Mainittakoon, että yksilinssisen optiikan valovoima oli vain 1:18, mikä lienee laatikkokameroiden pienin. Etulevyssä oli Mikkiä ja punaista taustaa esittävä laatta. Mint-kuntoisena laitteen hinta liikkuu neljänsadan euron paikkeilla.

Mikki Hiiri -kameraversioita tuottivat myöhemmin ainakin Kodak Target-mallistossa (1930-luvulla), saksalainen Walter Kunik (1958) ja yhdysvaltalainen Child Guidange Products Inc. nimellä Mick-A-Matic (1969). Targetista on pyydetty liki 700 euroa ja Kunikista sekä Mick-A-Maticista kolmisensataa. Disneyn taika luo hintaa! 1970- ja 1980-luvulla Mikki-kameroita ilmestyi markkinoille vielä lisää kymmenkunta erilaista.

Lisää sarjakuvasankareiden siivellä tehtyjä perussimppeleitä kameroita tuli 1940-luvulla, kaikki USA:ssa. Yksinkertaisimmillaan halpaan bakeliittilaitteeseen ei edes tarvinnut tehdä muutoksia, vaan pelkkä nimilevyn vaihtaminen riitti. Seymore-niminen halpakameroiden valmistaja toi markkinoille 1942 sarjakuvareportteri Brenda Starr -nimisen kameran, ja 1947 (?) nimilevy vaihtui Dick Tracyksi. Brenda Starr oli alkanut ilmestyä sarjakuvana Chigaco Tribunessa vuonna 1940 ja poliisietsivä Dick Tracy Detroit Mirrorissa jo 1931.

Disneyn hintalisää ei näissä ole, mutta siitä huolimatta Starr-kamerasta pyydetään noin pari sataa ja Tracysta viitisenkymmentä euroa.

Näiden valmistaja on hieman hämärän peitossa, sillä halpoja bakeliittikameroita 1940-luvulla Chigacossa tuottaneita firmoja kutsuttiin yhteisnimellä Chicago Cluster – samoja muotteja käyttäneeksi yritysryhmäksi, joka markkinoi samoja kameroita kymmeninä tuoteniminä.

Roy Rogers oli myös amerikkalainen sarjakuvasankari, joka seikkaili vuosina 1948–1961. Rogers oli alkujaan todellinen henkilö, Leonard Slye (1911–1998), joka esiintyi myös lasten suosimissa western-elokuvissavuodesta 1935 ja televisio-ohjelmissa 1951–1957.

Moderni kameranvalmistaja Herbert & George lanseerasi markkinoille suhteellisen tyylikkään Roy Rogers -laatikkokameran vuonna 1950. Siinä oli yksinkertainen yhden ajan suljin ja yksilinssinen kiinteästi tarkennettu meniscus-optiikka, mutta sen kylkeen sai liitettyä myös Roy Rogers -hahmolla ryyditetyn lamppusalaman. Koko 1950-luvun tuotannossa ollut kamera käytti 620-tyypin rullafilmiä, ja sen negatiivikoko oli 6x6 senttiä. Salamalaitteineen kamera maksaa nykyään noin 50 euroa, mutta mallistoon on kuulunut myös Donald Duck -kameran näköinen harvinaisempi Roy Rogers Junior, jota tehtiin vain vuonna 1946.

Myös muilla sarjakuvahahmoilla on ollut oma nimikkokameransa 1960- ja 1970-luvulla. Lätsänä Suomessa tunnetusta brittiläisestä Andy Capp -hahmosta on tehty 110-kasettia käyttänyt peruskamera. Siitä ei ole valitettavasti enempää tietoa. Mutta koska 110-kasetit tulivat markkinoille vuonna 1972 ja koska pakkauksessa on mainittu Andy Cappia vuodesta 1957 julkaisseet sanomalehdet Sunday Mirror sekä Daily Mirror, niin todennäköisesti kamera oli lehtien lukijatuote 1970-luvulta.

Maxwell Smart seikkaili Suomessa 1965–1970 TV-sarjassa Salainen agentti 86. Todennäköisesti 1960-luvun lopulla siitäkin tuotettiin nimikkokamera, josta ei ole säilynyt enempää tietoa. Laite myytiinpakettina, jossa oli japanilainen 14x14 millin negakoon hit-tyypin äärimmäisen yksinkertainen pienoiskamerasekä ”vakoilukameraan” sopiva savukekotelo, mihin kuvausvälineen saattoi kätkeä.

Myöhemmin 1980- ja 1990-luvulla uusien TV- ja elokuvahahmojen oheistuotteiksi tehtiin lukuisia kameroita, mutta näistä kaikista ei ole säilynyt juurikaan tietoa – tai tietoa ei otettu talteen liian vähäarvoiseksi katsottuna.

Pixarin elokuva Toy Story poiki 1995 kinofilmikoon peruskameran ja 1979–2007 tehtiin yhteensä seitsemän erilaista kameraversiota Barbie-nukkien nimellä. Barbie tuli markkinoille jo vuonna 1959, ja sillä oli nimikkosarjakuva 1960-luvulla, mutta Euroopassa se nousi suosioon myöhemmin.

Tunnetuin Barbie-kameroista on Polaroid vuodelta 1999. Polaroid ratsasti mielellään sarjakuvien ja leikkikalujen hahmoilla, jolloin markkinointi voitiin suunnata lapsille ja varhaisnuorille.

Pokemon-hurmaan liittyi myös kameramalleja: useita filmilaitteita jo 1990-luvulla ja 2000-luvun puolella parin megan digikameroita. 2000-luvun tuotantoa ovat myös Superman- ja Muumi-kamerat.

Onko sitten mitään mieltä kerätä kokoelmaa sarjakuvahahmokameroista? Ajatusta puoltaa se, että hinnat ovat Disneyn varhaistuotantoon liitettyjä laitteita lukuun ottamatta varsin edullisia. Myös kattavaa kokoelmaa tai edes informaatiota näistä kameroista ei löydy, joten edelläkävijöille on tilaa. Kokoelmaan olisi helppo liittää myös oheismateriaalia, joko kuvina tai audiovisuaalisinakin elementteinä. Jos sarjakuvahahmokamerat oli suunnattu lapsille, eivät kai lapset ole vähäarvoisempia valokuvauksen harrastajina?

Hannu Sinisalo

Helmikuun kamerat 2024

Pyhä yksinkertaisuus

Valokuvauksen harrastajat ovat tottuneita kameroihin, joissa on lukuisia suljinaikoja ja aukkoarvoja sekä muita säätöjä. Menneinä vuosikymmeninä kuvauksen alkuajoista 1840-luvulta pitkälle 1960-luvulle valtaosa harrastajakameroista oli kuitenkin ominaisuuksiltaan vaatimattomia kuvasmateriaalia valolta suojaavia laatikoita, joissa oli yksi ainoa suljinaika – ja joskus lisäksi aikavalotus – sekä yksi ainoa aukko. Tarkennusta ei yleensä ollut, koska pienen valovoiman vuoksi terävyysalue ulottui useimmiten parista metristä äärettömään.

Kun tiesi, että aukko oli yleensä 8 tai 11 ja suljinaika noin 1/30 sekuntia ja tiedossa oli myös filmimateriaalin herkkyys, niin näillä tiedoilla pärjäsi varsin pitkälle. Filmin herkkyyttä vaihtamalla saattoi kuvata niin ulkona kirkkaassa valossa kuin herkemmällä filmillä hieman hämärämmässäkin. Kirkkaana päivänä keväästä varhaissyksyyn pärjäsi ulkokuvauksessa arvoja tuntemattakin.

Onko sitten järkeä kerätä näitä pyhän yksinkertaisuuden kameroita kokoelmaksi asti? Yksi puoltava tekijä on hinta: kympillä tai kahdella saa melkein laitteen kuin laitteen.

Yksinkertaiset kameramallit voidaan jakaa useaan alalajiin, joista jokainen voi muodostaa omankin kokoelmansa.

Vanhimmat alkuaikojen 1840-luvun kameroista olivat dagerrotyyppien kuvaamiseen tarkoitettuja ns. mousetrap-kameroita. Näissä ”hiirenloukkumalleissa” oli vain puulaatikko, jonka toisessa päässä oli kuvausoptiikka ilman säätöjä ja toisessa päässä paikoilleen liu’utettava takakansi, jonka sisään valoherkkä materiaali asetettiin. Suljinta ei ollut, koska pitkät valotusajat sallivat optiikan etusuojuksen käyttämisen valotusajan säätämiseen.

Tämä kameratyyppi on ikänsä, harvalukuisuutensa sekä kysynnänkin vuoksi varsin hintava: muutamasta tuhannesta satoihinkin tuhansiin euroihin.

Seuraava tyyppi on filmimateriaalille tarkoitettu yksikertainen laatikkokamera. Siinä on usein peilitähtäin, joita saattaa olla kaksi eri puolilla laatikkoa, mikäli negatiivikoko oli neliöstä poikkeava suorakaide. Lajityyppi alkoi puurunkoisesta Kodakin Ordinary mallista vuodelta 1891 ja jatkui muovilaatikkoina 1960-luvun alkuun.

Yhteistä näille eri valmistajien sadoille tai jopa tuhansille laatikkokameramalleista on yksinkertaisuus, jolla tavoiteltiin suuria harrastajajoukkoja: näille uskoteltiin, että kuvaaminen ei vaadi mitään tietoja tai taitoja. Yksikertaisuuskin hieman muuttui: suljinaikoja oli useimmiten kaksi: 1/30 sekunti ja aikavalotus tai sitten salamalampuille tarkoitettu kuvausaika. Samoin aukkoja oli usein myös kaksi: 8 värifilmille ja 11 mustavalkofilmille, koska oletuksena mustavalkoinen oli värifilmiä herkempää.

Kulmikkaasta laatikkomaisuudesta pyrittiin muotoilulla eroon, ja bakeliitti sekä myöhemmin muovi antoivat tähän hyvät mahdollisuudet. Useat tämän lajin kamerat ovat varsin virtaviivaisia, streamline-muotoilua.

Säätöjä vaille olivat myös usein erikoiskamerat, kuten salakuvaukseen tarkoitetut detective-mallit.

Oma alalajinsa olivat usein 16 millin filmiä käyttävät, usein ”vakoilukameroina” myydyt spy-kamerat, joista erityisesti japanilaiset 1950-luvun niin sanotut hit-tyypin kamerat 14 x 14 millin negatiivikokoineenmuodostaisivat jo oman kokoelmansakin. Näitä hit-kameroita kymmenine valmistajamerkkeineen todellakinkerätään innokkaasti Japanissa sekä Yhdysvalloissa.

Paljekameroissa ei säätimettömiä versioita ole paljon, mutta näitäkin löytyy joitakin kymmeniä. Paljekameroita ilman aika-, aukko- tai etäisyyssäätöjä valmisti erityisesti Kodak.

Kaksisilmäisiä säätimettömiä kameroita on yllättävänkin paljon. Niitä valmistettiin eniten USA:ssa, Britanniassa, Saksassa ja Ranskassa. Ne eivät ole varsinaisia TLR-kameroita, koska yksinkertaisissa versioissa kuvausoptiikan ja tarkennusoptiikan välillä ei ole yhteyttä: yläosan etsimestä näkyy vain kuva-alan rajaus. Näistä pseudokaksisilmäisistä saisi hyvinkin ja kohtuuhinnalla oman kokoelmansa.

Metallirunkoisia säätimettömiä kameroita on olemassa varsin vähän, mutta niitäkin alkoi tulla markkinoille 1960-luvulla, kun välinekauppa yritti saada kuvaamisen pariin jälleen uusia tekniikasta kiinnostumattomia harrastajia. Tuon ajan merkkituotteita ovat muun muassa Kodakin Instamaticit.

Oma juttunsa aihe olisivatkin sitten niin sanotut ilman kuvaajan asettamia säätömahdollisuuksia olevat ”point and shoot” -kamerat (tähtää ja laukaise -kamerat), joissa on pyritty mahdollisimman pitkälle vietyyn ajan ja aukon täysautomatiikkaan, kiinteään elektronisalamaan, tarkennusautomatiikkaan sekä moottoroituun filminsiirtoon. Jopa filmin ISO-luku välittyi kameraan suoraan filmikotelon DX-koodilla. Tekniikkaa niissä on hyvinkin runsaasti, mutta kuvaaja ei siihen pääse juurikaan vaikuttamaan. Suurin osa tästä lajityypistä tuli markkinoille 1980-luvun lopulla ja käytti 35 millin kinofilmiä, ja ne väistyivät vasta digikameroiden tieltä 2000-luvun alussa.

Hannu Sinisalo

3. Kodak toi markkinoille 1900-luvun alussa lukuisia pahvirunkoisia laatikkokameramalleja, joissa oli useimmiten mustaksi värjätty päällinen. Kuvassa on Kodak Brownie 2F. Tätä Brownie 2:ta eri kirjain- ja negatiivikokovariaatioineen (A, B, C, D, E ja F) valmistettiin ennätyspitkään, vuodesta 1901 vuoteen 1933.Mallin F USA-versiossa oli poikkeuksellisesti alumiinirunko. Brownie-mallit oli suunnattu alun perin lapsille, mutta myös aikuiset kiinnostuivat niistä. Kuva: www.en.wikipedia.org⁠⁠⁠⁠⁠⁠⁠

Yhden valmistajan kaikkien mallien kerääminen voi tuntua houkuttelevalle ajatukselle, mutta käytännössä se onnistuu harvoin. Kuka saisi koottua Zeissin, Leitzin, Franke & Heidecken tai Agfan sadat mallit, Kodakista puhumattakaan? Useiden valmistajien kohdalla malleja on taas niin vähän, että kokoelma täyttyy tuokiossa.

Hyvä valmistajakokoelma karttuisi ehkä parhaiten halvoista kameramalleista, joita olisi listattu muutama kymmenen erilaista. Tällaisen kokoelman etuna on internetin maailmanlaajuisessa myyntiverkostossa edullisuus ja ennen kaikkea mahdollisuus tehdä uusien mallien tai ainakin värimuunnelmien löytöjä. Kaikkea ei ole listattu minnekään kirjaan tai tiedostoon (ei edes www.collectiblend.com:iin ), varsinkaan kun on kyse halvoista ja yksinkertaisista niin sanotuista snapshot- eli harrastajakameroista.

Yksi hyvä esimerkki tällaisesta halpakameroiden tuottajasta on chigagolainen The Herbert George company, joka perustettiin 1945 ja joka lopetti toimintansa vuonna 1961 yhdistyen Imperial-kameravalmistajaan. Perustajia olivat Herbert Weil ja George Israel – nimi firmalle otettiin perustajien etunimistä.

Sinänsä kattava Collectiblend listaa Herbert & Georgen malleja 37, mutta ainakin värimuunnoksia on enemmän. Mallit olivat halpoja ja tekniikaltaan yksinkertaisia bakeliitti- sekä muovikameroita, mutta niiden muotokieli ja värimaailma on kiehtova.

Kamerat käyttivät filmityyppejä 127 tai 620. 127-filmiä saa edelleen ja 620-filmissä erona 120-formaattiin on lähinnä erilainen puola. Ohje 120-filmin modifioimiseksi 620-formaatiksi löytyy englanninkielisenä seuraavasta lähteestä: https://www.lomography.com/magazine/178618-how-to-modify-120-film-for-a-620-film-cameraSuomenkielistä keskustelua aiheesta on osoitteessa https://foorumi.kameralaukku.com/threads/620-filmi-ja-puolat-mistae.114652

Optiikat Herbert & Georgen kameroissa olivat yksilinssisiä meniscus-optiikoita, ja niiden valovoima jäi arvoon 11. Tämän vuoksi tarkennusta ei tarvittu, koska terävyysalue ulottui noin kolmesta metristä äärettömään. Linssien piirto ei häikäise, ja terävyysalueen sijoittuminenkin on joissakin kameroissa hieman pielessä.

Aukkovalintoja ei yleensä ollut, eikä suljinaikojenkaan valintaa. Yksinkertaisen sulkimen valotusaika oli noin 1/30 – 1/60 s. Aukko- ja aikatiedolla pärjää aika pitkälle, kun katsoo valotusmittarista tai valotusmittarillisesta kamerasta vastaavat arvot – yleensä oikea valotus tulee valoisan keskipäivän tienoilla 100 ISO:n filmille.

Varsin monessa Herbert & Georgen kamerassa on kiinteä salamalaite tai ainakin synkka sellaisen liittämiseksi kameraan. Tämä tekee kameroista käyttökelpoisia heikommassakin valossa.

Ensimmäiset Herbert & Georgen kuvausvälineistä olivat bakeliittirunkoisia, vaakasuorassa pidettäviä ja 127-filmiä käyttäviä kameroita. Kiinnostavin ja kysytyin esimerkki on 1945 tai 1946 markkinoille lanseerattu Donald Duck -kamera, joka ratsasti Disneyn suosikkihahmon menestyksellä. Muita ovat muun muassa vuoden 1952 Happi Time (suomeksi: onnen aika) ja vielä vuodesta 1960 tuotettu Stylex, joka oli etulaudaltaan haitaritaitteinen 620-filmityypin kamera.

Edellä mainitut kamerat olivat mustia tai harmaa–mustavärisiä. Samaa värimaailmaa edustivat myös laatikkokameramalliset vuoden 1946 Roy Rogers, joka oli nimetty Yhdysvalloissa suosituntelevisiolännensankarin mukaan, vuoden 1954 Birdseye (suomeksi: linnunsilmä) sekä 1950-luvulla partiolaisille markkinoitu Official Cub -kamera.

Herbert & George oli hyvä paitsi populaarikulttuurin sankareihin liittyvässä markkinoinnissa myös lennokkaassa nimeämisessä. Kummatkin osoittavat kohderyhmän, jolle Herbert & Georgen kamerat oli tarkoitettu: USA:n nuorille, joille kosiskeleva nimi, muovisuus tai värikkyys ei ollut ongelma.

Yleisin tyyppi oli rungoltaan lähinnä kuution muotoinen. Negatiivikoko oli joko 127-filmille 4 x 4 tai 620-filmille 6 x 6 senttiä. Näitä olivat 1950-luvulla tuolloin ajankohtainen Imperial Satellite, kiinteällä salamalaitteella varustettu ja poikapartiolaisille markkinoitu 3-Way Camera sekä Tower Snappy, jonka kylkeen sai erillisen salaman. Näitä tehtiin useissa eri väreissä, kuten kuva 1950-luvun Imperial Savoy -mallista osoittaa.

Herbert & George teki myös muutaman pseudokaksisilmäismallin, joita tuotettiin nimillä Imperial Reflex ja Imperial Reflex Flash. Reflex Flashissa on kaksi erillistä aukkoa, toinen värifilmille ja toinen mustavalkoiselle. Värifilmi oli yleensä 1950-luvulla mustavalkoista hitaampaa eli ISO-arvoltaan alhaisempi, joten väriasetuksessa aukko oli suurempi kuin mustavalkoasetuksessa. Sama aukkovalinta on muutamassa muussakin mallissa.

Herbert & Georgen tarina päättyi vuonna 1961, kun omistajanvaihdoksen myötä yritys nimettiin uudelleen Imperial Camera Corp.:ksi.

Koska kamerat olivat yksinkertaisia, halpoja ja näyttäviä, niin niitä myös myytiin todella paljon. Hinnat ovat sen vuoksi edelleen edullisia, keräilijäystävällisesti keskimäärin 10–40 euroa kunnosta ja mallista riippuen. Kaikki tunnetut mallit on listattu collectiblendin osoitteessa https://collectiblend.com/Cameras/search.php?param=herbert+george

Hannu Sinisalo